J.D. Vancen perhehistoria Hillbilly Elegy: A Memoir of a Family and Culture in Crisis kertoo USA:n työväestöstä ja sen historiasta. Vance tuo oman tarinansa kautta esiin yhteiskunnallisen muutoksen, joka on johtanut kouluttamattoman työväestön syrjäytymiseen ja politiikassa ollut vahvistanut Trump-ilmiötä.

Etelän työläiset

Vance on elänyt lapsuutensa Ohiossa, Middletownissa. Suku on Kentuckyn perämailta, Jacksonissa, hiilikaivosalueella. Kun kaivostoiminta hiipui, paljon Kentuckyn työläisiä muutti Ohioon autoteollisuuden palvelukseen. Näin myös Vancen vanhemmat. Vancen elämä oli lapsena kahden paikan välillä: viikot Ohiossa ja viikonloppuina sekä lomina ajettiin sukulaisten ja ystävien luokse Kentuckyyn. Hänellekin muodostui vahva kentuckylainen “hillbilly”-identiteetti. Itselleni tuli mieleen myös Wild and Wonderful Whites of West Virginia -dokumentti muutaman vuoden takaa. Tämä aihepiiri muistuttaa jollain tavoin myös niitä suomalaisia, jotka lähtivät 70-luvulla Ruotsin tehtaille töihin Suomen työttömyyttä pakoon.

Ohion autoteollisuus hiipui myös ja nyt työväestöstä osa tippunut amerikkalaisen unelman kelkasta, on paljon sosiaalisia ongelmia, päihteitä jne. Koulutus on jäänyt jo parissa sukupolvessa ja ulkopuolinen maailma sekä oma tulevaisuus pelottavat. Tämä on kääntänyt poliittisen mielipiteen amerikkalaisella mittapuulla sosiaalidemokraattisesta jyrkän republikaaniseksi, jopa nationalistiseksi.

Tästä näköalattomuudesta ja pelosta kumpusi myös Trumpin vahvva kannatus noilla alueilla. Kun on vahva tunne hylkäämisestä, niin tartutaan siihen ainoaa, mikä on vielä jäljellä: ylpeys maasta ja “kansasta”. Make America great again. Muu maailma ja Washingtonin politiikka ovat syypäitä ongelmiin ja ne pitää laittaa maksamaan.

Vance tuo myös esiin perheiden sosiaaliset ongelmat ja koulutukseen pääsemisen vaikeuden. Jos perheessä huoltajat vaihtuvat jatkuvasti ja pahimmillaan vanhempien suhteet ovat todella riitaisia, niin lapset eivät saa tukea koulunkäyntiin ja kannustusta eteenpäin. Myös päihdeongelmat ovat iso osa yhteisöjen arkea. Tästä puhuttiin paljon viime presidentinvaalien yhteydessä USA:ssa.

Vancen itsensä pelasti ennen kaikkea tiukkaotteinen isoäiti, joka omalla erikoisella tavallaan potki miestä eteenpäin ja otti hänet asumaan koululaisena luokseen. USA:ssakin yliopistoilla on tarjolla tukea köyhemmille oppilaille, mutta saadakseen tukea, pitää opiskella hyvin ja osata niitä hakea. Tähän tarvitaan usein myös sosiaalista pääomaa ja vanhempien tukea, jota tällaisissa perheissä ei ole. Hän sai lopulta suoritettua high schoolin, meni ensin merijalkaväkeen ja suoritti sinnikkäästi Ohio Statessa tutkinnon. Lopulta valmistui Yalen lakikoulusta, löysi oman amerikkalaisen unelmansa.

Yhteiskunnallinen merkitys

Kirja on pysäyttävä lukukokemus. Se laittaa miettimään, mikä on tilanne Suomessa ja muualla Euroopassa. Kuinka paljon vastaavia perheitä ja julkisuudelta piiloon jääviä ei-niin-onnistuneita vancea onkaan? Aivan varmasti samaa tapahtuu Suomessakin, onhan meillä poliittisesti nähtävissä samoja oireita trumpismin/persuilun nousuna.

Mutta mitä tälle pitäisi tehdä? Mitä ylipäätään voidaan tehdä? En kirjasta mitään selkeää korjausohjelmaa häneltä löytänyt, ilmeisesti tarkoituksella halusi jäädä poliittisen argumentaation ulkopuolelle. Tuskin helppoja ratkaisuja onkaan.

Vance tarjoaa lääkkeeksi ainain parempaa ja tasa-arvoisesti saatavilla olevaa koulutusta ja sain käsityksen, että kannattaa myös perheiden sosiaatyön tukemista. Myös se tuli ilmi, että monissa osavaltioissa sijaisvanhemmaksi eivät kelpaa kuin koulutuksen käyneet ihmiset. Näin monesti se paras sijaiskoti suvun piirissä ei kelpaakaan (isovanhemmat, enot/tädit, serkut). Myös yliopisto-opintojen rahoitusvaihtoehdoista pitäisi ihmisille kertoa jo nuorena. Rahankäytön opettelun ja suunnittelun heikkouden yleisestikin Vance nostaa monta kertaa esiin yhtenä ongelmien pahentajana.

Mitä Suomessa? Päivähoito, peruskoulu ja iltapäivätoiminta ovat varmasti tärkeitä, jotta kaikille saataisiin sitä hyvää päivärytmiä ja mahdollisuuksia opetella erilaisia asioita, löytää itseä kiinnostavia asioita — tai edes leikkiä turvallisessa ympäristössä. Itse panostaisin tähän nykyistä enemmän, koska säästö ns. putken alkupäässä kostautuu todella kalliina sitten myöhemmin. Lapsella pitäisi olla mahdollisimman monta välittävää aikuista (sukua tai ei) ympärillään, jotta on ihmisiä joihin tukeutua.

Syrjäytyminen on asia, jota pitäisi käsitellä politiikassa paljon enemmän.