Neuvostoliiton vaikuttamisesta Suomessa kylmän sodan aikana on puhuttu yllättävän vähän. Jäin miettimään aihetta lukiessani Alpo Rusin ja Jarmo Korhosen Kremlin jalanjäljet -kirjaa. Päättäjinä ja virkamiehinä toimii edelleen noihin kuvioihin sotkeutuneita.
Kirja on Rusille selvästi hyvin henkilökohtainen projekti ja varmasti osin myös hyvin subjektiivinen näkemys. Mutta teema taustalla on minusta erittäin ajankohtainen ja Rusi tuo esiin sen, että NL:n ja DDR:n tekemää vaikuttamista ja vakoilua ei ole vieläkään kunnolla käsitelty Suomessa.
Kirjassa käydään läpi muutamia Rusin omaan caseen liittyviä tapahtumia, mm. Zavidovo-vuotoa. Siinä Erkki Tuomioja oli ilmeisesti vahva osallinen (linkissä Rusin kirjan mukaan tapahtumat) ja toimi vähintäänkin Neuvostoliitolle hyödyllisellä tavalla. Tämän tyyppisiä tapauksia on täytynyt olla enemmänkin, pienempiä ja isompia.
Olisi terveellistä, että 60–80-lukujen tapahtumat käytäisiin avoimesti läpi ja asianosaisten tekemiset tulisivat julkisiksi. Erityisesti jäin kirjaa lukiessani miettimään, miten paljon virkamiehissä, poliisissa/supossa/puolustusvoimissa ja yliopistomaailmassa on edelleen ihmisiä, jotka ovat toimineet NL:n tai DDR:n hyväksi. Osa on joutunut tilanteeseen pikku hiljaa ja tiedostamattaa – jotkut varmasti täysin tietoisesti ja jopa varsinaisiksi vakoojiksi asti.
Toinen mielenkiintoinen puoli on, miten paljon Venäjä nykyään tekee rekrytointityötä nuorisopolitiikassa ja virkamiesten keskuudessa. Tämän on Supokin nostanut esiin moneen kertaan viime vuosina. Myös nuoret poliitikot ovat asiasta puhuneet julkisesti. Vanhan vakoojan Jaakko Laakson viimeisin tapaus Euroopan neuvoston-lobbauksessa osoittaa, että tällainen vaikuttamistoiminta ei ole hävinnyt mihinkään.
Miten asia saataisiin käsittelyyn? Vai onko jokaisella isolla puolueella niin monta luurankoa kaapissa, että tästä ei vielä voida puhua avoimesti?
Lisää aiheesta nykypäivänä:
Supo: Näin värvätään agentti (Ylen juttu 2017)
Iltalehti (lokakuu 2016) “Suomi huolestui Venäjän likaisista tempuista”
Löysin tämän viiveellä, kun googlasin itseäni. Siihen, mitä kirjoitat minusta, ei ole kommentoitavaa (paitsi kiitos kehuista!!), mutta kommentoin tätä edellistä postaustasi.
“Erityisesti jäin kirjaa lukiessani miettimään, miten paljon virkamiehissä, poliisissa/supossa/puolustusvoimissa ja yliopistomaailmassa on edelleen ihmisiä, jotka ovat toimineet NL:n tai DDR:n hyväksi.”
Kyllä heitä on puhtaasti matemaattisista syistä tässä vaiheessa enää hyvin vähän. Suomalaisten keskimääräinen eläkeikä on noin 61 vuotta. Se tarkoittaa, että keskimääräinen tänä vuonna eläkkeelle jäävä suomalainen on ollut vasta 28-vuotias, kun Neuvostoliiton hajoamiseen johtanut poliittinen käänne alkoi vuonna 1985, ja 34-vuotias, kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Lisäksi nimenomaan puolustusvoimissa ja poliisissa on tavallista matalampi eläkeikä, ja vielä nykyistäkin matalampi se on niille, jotka ehtivät tulla palvelukseen sittemmin heikennetyillä hyvillä ehdoilla silloin, kun Neuvostoliitto oli vielä olemassa.
Lisäksi vasemmistolainen nuorisoradikalismi saavutti suosionsa huipun Suomessa jo 1970-luvun puolivälin tienoilla ja alkoi sitten vain muutamassa vuodessa nopeasti hiipua, mikä näkyi heti selvästi esimerkiksi ylioppilaskuntien edustajistovaalien tuloksissa. Tämä pienentää entisestään sen alkujoukon määrää, jonka muodostavat ne Neuvostoliitto-myönteiset vasemmistolaiset, jotka ovat toisaalta riittävän vanhoja ehtiäkseen nuoruudessaan potentiaalisesti toimia Neuvostoliiton hyväksi ja toisaalta riittävän nuoria ollakseen yhä työelämässä. Jaakko Laaksohan, jonka itse mainitset nimeltä ikään kuin edustavana näytteenä ihmisistä joita tarkoitat, on tällä hetkellä 70-vuotias ja Erkki Tuomioja 71-vuotias. 70-vuotiaiden työllisyysaste on Suomessa parin kolmen prosentin luokkaa, mutta virkamiesten lakisääteisen eroamisiän vuoksi se on nimenomaan julkisella sektorilla käytännössä nolla.
Tämä on yksi näkökohta. Toinen ja merkittävämpi on sitten se, että Alpo Rusi ja hänen tapaansa ajattelevat eivät jostain syystä hahmota, että Rusin tapaus tarjoaa hyvin tehokkaan argumentin nimenomaan puheena olevan toiminnan julkista selvittämistä vastaan – tai ainakin argumentin, että tämä selvittäminen on järkevää lykätä myöhemmäksi (esimerkiksi aikaan, jolloin kaikki asianosaiset ovat jo kuolleet). Tämä argumentti lähtee siitä, että nimenomaan siksi, että Neuvostoliiton ja DDR:n edustama ns. reaalisosialismi oli yhteiskuntajärjestelmä, joka perustui alusta loppuun suurelle valheelle, mihinkään tämän järjestelmän jälkeensä jättämiin asiapapereihin ei ole luottamista. DDR:n jälkeensä jättämistä papereistahan suojelupoliisi sai rakennettua itselleen täysin valheellisen kuvan, että Alpo Rusi olisi toiminut DDR:n hyväksi. Jos tehtäisiin se, mitä Alpo Rusi vaatii omaan karuun kohtaloonsa vedoten, lukuisat muut suomalaiset joutuisivat silloin nimenomaan jakamaan tämän karun kohtalon, koska heitä koskevat paperit antaisivat heistä yhtä valheellisen kuvan.
Jotta voi arvioida lainkaan sitä, mikä jonkin diktatuurin jälkeensä jättämissä, sisäänlämpiävän byrokratian omalla koodikielellä kirjoitetuissa papereissa pitää tulkita milläkin tavalla, tai edes sitä, mikä on luotettavaa ylipäänsä tulkita jollakin tavalla eikä jollakin toisella, vaaditaan yliopistotasoista historiantutkijan koulutusta – jossa on vielä erikoistumisalana kyseisen diktatuurin historia. (Alpo Rusihan on itse väitellyt tohtoriksi poliittisesta historiasta, mutta ei DDR:n poliittisesta historiasta.) Selvittäminen olisi teoriassa mahdollista, mutta käytännössä minua ei ihmetytä lainkaan, että sellaista ei ole (vielä nyt) käynnistetty. Tuo oma epäilysi, että “jokaisella isolla puolueella niin monta luurankoa kaapissa, että tästä ei vielä voida puhua avoimesti”, osuu aivan varmasti oikeaan suuntaan. Mutta vaikka niitä luurankoja ei olisi lainkaan, tämä itse mainitsemani täysin toinen syy olisi yksistään jo aivan riittävä.
Kiitos kommentista! Olet varmasti aivan oikeassa, ei toki enää virkamieskunnassa tai juuri poliitikkoinakaan noita henkilöitä voi olla. Yksi NL:n/DDR:n aikanaan värväämien henkilöiden vaikutus, joka voisi edelleen näkyä, tulee sitä kautta, että se sukupolvi on ollut työnsä puolesta vaikuttamassa seuraavan sukupolven virkamiesten valintoihin.
Eikä itärajan takana ole lopetettu vakoilu- ja värväystoimintaa NL:n hajoamiseen, vaikkakin 90-luvulla varmasti oli resurssien pienentyessä hiljaisempaa. Nykyinen Venäjä tekee aika aggressiivista vaikuttamista länsimaissa ja varmasti myös värväystoimintaa. En jaksa uskoa, että Venäjä ei yrittäisi tänäkin päivänä hankkia vaikuttajia ja myötäilijöitä myös Suomen politiikasta ja virkamiehistöstä. Mutta tämä on toki asia, jota oma tietoni ei riitä kuin spekuloimaan. Suomen vastavakoiluelimet varmasti tutkivat näitä asioita ihan viran puolesta.
Rusin kirja on hämmentävä lukukokemus, ja paikoin vaikea sanoa, mikä lopulta on totta. Ja selvästi paistaa syvä henkilökohtainen trauma. Sen perusteella tosiaan on vaikea lähteä prosessia näiden asioiden tutkimiseksi suoraan rakentamaan.
Mitä tulee NL-tyyppisten hallintojen sisäiseen dokumentaatioon ja viestintään, niin se on taitaa olla tosiaan myös ihan oma lajinsa. Luin juuri Varjo Suomen yllä -kirjan (Ohto Manninen ja kumppanit), jossa perataan Stalinin aikaista arkistomateriaalia. Niissäkin on paljon sisäistä peliä eri teidusteluelinten (sekä armeijan ja puolueen) kesken. Monista tapahtumista on vaikea tietää, mitä sitten todella on yksityiskohtaisesti tapahtunut (ja millä motiiveilla mitäkin on kirjoitettu).
Castenfelt oli laheisissa yhteyksissa Venajan vallanpitajien kanssa, mutta toisaalta hanta on epailty myos CIA:n agentiksi. Hanen roolinsa serbidiktaattori Slobodan Milosevicin pehmittamisessa on arvioitu merkittavaksi. Rusi kirjoittaa pitaneensa yhteytta ylla tasavallan presidentin pyynnosta ja esittaa myos eraasta Castenfelt-tapaamisesta hanelle toimitettamansa muistion.