Kuka olisi uskonut on erilainen elämäkerta. Brunila tuo esiin ihmisen, eikä vain bisnestä. Koskettava kirja, joka tarjoaa ajatuksia myös budolajien harrastajalle.
Kirja on jaettu neljään “porttiin”: Lapsuus ja nuoruus, aikuisikä ja oma lapsi, yritys-/talouselämä sekä viimeisenä eläkeikä ja elämän tarkoitus.
Brunila on itselleni näkynyt vain median kautta: älykäs yritysjohtaja, jolla on taloustieteilijän tausta, puhumassa vakavia taloudesta. Oikeasti hän ei taida sopia yritysjohtajan stereotyyppiseen muottiin. Hän vaikuttaa päätyneen pörssiyhtiöihin ehkä juuri siksi, että ei ole ollut rahaa haaliva teknokraatti.
Kirjassa on kuvauksia, joita monet johtajat eivät halua kertoa: heikkouksia ja epävarmuuksia, yksityiselämän vaikeuksia. Brunila mm. käy läpi pahaa esiintymisjännitystään, josta sitkeällä harjoittelulla pääsi eroon.
Nuoruus, opiskelu ja lapsi
Hän kirjoittaa, että olisi ehkä pitänyt opiskella jotain muuta kuin mennä kauppakorkeakouluun, mutta se tuntui silloin ns. kunnolliselta ratkaisulta. Hän ei omien sanojensa mukaan koskaan sopeutunut kauppiksen ympyröihin. Ensimmäinen aviomies oli myös enemmän taiteilija ja he pyörivät ihan toisissa piireissä kuin kauppakorkean tyypilliset opiskelijat.
Hänellä oli nuoruuden avioliittonsa päättyi kuitenkin valmistumisen jälkeen. Suhde toiseen aviomieheen oli myrskyisä, hänellä oli mielenterveysongelmia. He saivat lapsen, jolla kehitysvamma ja sen mukanaan tuomaa vastuuta ja tunteita kirjassa paljon käsitellään. Brunila joutui hoitamaan lapsen käytännössä yksin miehensä ongelmien vuoksi (mies päätyi itsemurhaan jo 35-vuotiaana). Hän oli vielä kolmannenkin kerran naimisissa, mutta silloin liitto kaatui ongelmiin, mm. miehen alkoholismin takia. Täytyy sanoa, että kovan mankelin läpi Brunila on joutunut kulkemaan!
Yrityselämä ja Eurooppa
Suomen Pankin kautta hän pääsi EU-hommiin Brysseliin. Sitten hän oli ylijohtajana VM:ssä ja sieltä hänet rekryttiin 2005 Metsäteollisuuden vetäjäksi. Siitä ura kulki ulkoa katsoen yhä hienompiin posteihin. Lopulta hän jättäytyi pois operatiivisista hommista hallitushaiksi. Kirjassa hän kertoo myös lukuisista toimistaan kulttuurin parissa (mm. ooppera ja Elokuvasäätiö), tässäkin poikkeaa perinteisestä pörssiyhtiön johtajasta.
VM:n asioista jäi mieleen hänen analyysinsä uudistusten vaikeudesta. Työmarkkina- ja kuntauudistus sekä sote. Hän ruotii kuivakkaan pettyneenä, miten poliitikot estivät tehokkaasti järkevien uudistusten tekemisen. Tästä maksamme nyt hintaa edelleen: työmarkkinasäädöksiä, sosiaaliturvaa tai kunta- ja soteuudistusta ei ole saatu tehtyä. Tässä Suomi on ihan itse ampunut itseään jalkaan – ei voi syyttää globalisaatiota, maahanmuuttoa tai EU:ta!
EU-asioista oli mielenkiintoista lukea. Hän käy läpi Euron tuloa ja myös sen ongelmia. Hän toteaa, että jo alunperin euroon jäi valuvikoja, jotka mahdollistivat poliitikoille luistaa säännöistä. Syy ei hänen mielestään ole itse yhteisvaluutassa, vaan 1) surkea poliittinen toimeenpano, 2) yhteisten pelisääntöjen heikko noudattaminen ja 3) rahoitusmarkkinoiden vakautta turvaavien mekanismien ja pankkiunionin puute. Hän ei ole ainoa, joka näin on todennut ja minusta tuo kuulostaa järkevältä analyysiltä. Jopa Saksa ja Ranska lopulta poikkesivat säännöistä, mikä osoitti kaikille muillekin, että ei niillä ole väliä. Näistä puutteista johtuvia ongelmia nyt on sitten saatu maksaa viime vuodet.
Buddhalaisuus
Brunila piti itseään buddhalaisenä jo nuoresta ja hän käy kirjassa läpi perusteellisesti oman tyylisuuntansa toimintaa ja omaa polkuaan. Tällaista syvällistä pohdintaa en ole missään johtajan omaelämänkerrassa nähnyt, erittäin mielenkiintoista ja antoisaa! Ei omakehua ja bisnesratkaisujen ruotimista, vaan oikeasti pohdintaa ihmisyydestä ja elämän tarkoituksesta. Esim. Jorma Ollilan omaelämäkerta on aika puuduttava lukukokemus, koska ihminen tekstin takana ei tule missään esiin, tunteitaan hän ei avaa. Puhutaan vain työstä ja kuvataan bisnestä, kehutaan itseä ja yrityksiä, joissa on ollut mukana.
Brunila käy kirjassa tarkasti läpi mm. meditaatiota (oman koulukuntansa tyyliin) sekä bööniläisen buddhalaisuuden oppeja ja käsityksiä laajemminkin. Hän on osallistunut vuosien saatossa moniin retriitteihin ja muihin tapahtumiin eri maissa. Meditaatiokuvaukset ja -ohjeet ovat mielenkiintoista luettavaa ja tekstistä huomaa, että hän on tosissaa paneutunut aiheeseen vuosien ajan. Hän etsi pitkään omaa opettajaa (juurilaamaa) ja löysi sellaisen Yongdzin Rinpoche Khenposta, joka vaikuttaa edelleen Triten Norbutsen luostarissa Nepalissa.
Kirjan teemat ja budo
Itselleni viimeinen osuus kirjasta oli mielenkiintoinen, koska meditaatio ja buddhalainen käsitys maailmasta on osin tuttua budo-lajien kautta. Itselleni rakas karate-do sisältää paljon elementtejä japanilaisesta zenistä, joka taas pohjautuu paljolti buddhalaisuuteen ja taolaiseen ajatteluun. Taistelulajien ja karate-do:n henkisestä puolesta on kirjoittanut mm. shotokan-tyylin perustanut Gishin Funakoshi. Suomessa Timo Klemola pohtii teemaa hyvin kirjassaan Karate-do: Budon filosofia.
Mokuso/mokusho-mietiskely ja Zenin zazen-mietiskely ovat osa budo-lajeja. Budossa pyritään käsitykseni mukaan lopulta samaan tyyneyteen ja yhteyteen maailman kanssa kuin Brunilan kuvaamassa buddhalaisessa tiessä. Ulkoiset keinot ja muoto vain ovat erilaisia. Budossa painotetaan henkisen puolen lisäksi fyysisen kunnon merkitystä ihmisen kasvussa, pyritään tasapainoon fyysisesti ja henkisesti (taustalla bushido=soturin tie ja samurai-mentaliteetti). Tyypillisesti vanhat budo-mestarit tekivät myös runoja ja kalligrafiaa sekä arvostivat taiteita yleisemminkin.
Brunilan kirja on antoisaa luettavaa myös budo-harrastajalle. Ei todellakaan puuduttava ja perinteinen johtajan elämäkerta!