Euroopan suurvallat valloittivat kilvan siirtomaita itselleen 1600-luvulta lähtien. Myös Ruotsi halusi mukaan ja onnistui viimein saamaan St. Bartin saaren itselleen. Sen myötä alkoi ruotsalainen orjakauppa. Mukana oli myös Suomessa syntyneitä valtakunnan asukkaita.
Uusi kirja Orjia ja isäntiä – Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla käsittelee Ruotsin siirtomaahistoriaa ja orjataloutta.
Saint Barthélemyn saari ja Ruotsi
Kolumbus kävi saarella ensimmäisenä eurooppalaisena 1493. Se tuli kolonialismin piiriin, kun ranskalaiset ottivat saaren haltuunsa 1648. Ranskan Itä-Intian Kauppakomppania hallitsi sitä 1660-luvulla, jolta se siirtyi kruunulle 1674. Hallinnollisesti se oli osa Guadeloupea. Saarella ei koskaan ollut suurta merkitystä, koska se ei ollut plantaasitaloudelle sopiva. Ranskalaiset kinastelivat siitä pariin otteeseen Brittien kanssa, mutta suurta kiinnostusta St. Bartiin ei oikein kellään ollut.
Ruotsi yritti hankkia alueita Länsi-Afrikasta (nykyisen Ghanan rannikolta), mutta siitä ei lopulta tullut mitään. Ruotsilla oli kiinnitys myös pieneen koloniaan Delawarejoen varrella, mutta sekin menetettiin. Karibialla yritettiin ensin Tobagossa ja Guadeloupella. Mutta lopulta St. Bartin kanssa viimein onnisti, kun Britannian ja Ranskan keskinäinen peli aukaisi paikan pelille. Ludvig XVI vaihtoi mielestään merkityksettömän saaren kauppaoikeuksiin Göteborgissa ja niin Ruotsi sai ikioman siirtomaan 1784.
Ruotsi tuli siirtomaapeliin pahasti myöhässä, eikä koskaan saanut St. Bartia kunnolla kannattavaksi, se tuotti lähinnä kruunulle tappiota. Ruotsi teki satamasta vapaasataman, kunnosti ja laajensi linnoituksia ja sai välillä koloniastaan jopa hieman tulosta isompien valtioiden sotien aikana. Ruotsalaisia kauppiaita ja virkamiehiä oli saarella, mutta heidän osuutensa väestöstä jäi aina pieneksi. Myös Suomessa syntyneitä sotilaita ja virkamiehiä oli saarella suhteessa paljon. Pääosa väestöstä oli kuitenkin koko ajan muista valtioista tulleita ja orjia. Virallinen kieli hallinnossa oli ruotsi, mutta käytännössä asiat hoituivat ranskaksi ja englanniksi.
Orjakauppa ja Ruotsi siirtomaaisäntänä
Kruunu kannusti orjakauppaan ja saari toimi pääasiassa väliasemana USA:n ja muun Karibian orjakaupassa. Saaren kautta kulki ulkomaisia ja ruotsalaisia orja- ja kauppalaivoja. Ruotsi oli saaren omistuksen kautta osa Atlantin kolmiokaupan ekosysteemiä. Siirtomaatuotteita myös tuotiin takaisin emämaahan päin, vaikka St. Bart ei koskaan ollut kukoistava plantaasitalous.
Kuningas Kustaa III omisti henkilökohtaisesti 10% Ruotsin Länsi-Intian kauppakomppaniasta. Osakkaina oli myös suomalaisia ja monia myöhemmin Ruotsissa kuuluisiksi tulleita teollisuussukuja (De Geer, Oxenstierna, ja tietysti kuningassuku). Moni ruukinomistaja oli mukana myös siirtomaataloudessa. Saarella nuodatettiin Ranskan siirtomaiden mukaisesti tiukkaa code noir -lainsäädäntöä, joka teki ihmisistä tavaran kaltaista omaisuutta ja rangaistukset niskoittelusta olivat ankaria.
St. Bartin Ruotsin valtakauden kumulatiivisista tuotoista suurin osa tulikin orjakaupasta, koska maatalous siellä ei erityisemmin kannattanut, eikä satamasta muodostunut suurta hubia pitkäksi aikaa alueelle. Mutta Ruotsi hyötyi siirtomaastaan myös epäsuorasti, koska kauppiaat ja liikemiehet olivat mukana myös muiden maiden investoinneissa muissa siirtomaissa, oma siirtomaa oli myös ponnahduslauta ja harjoittelupaikka. Ruotsin talous tuotti ja käytti siirtomaista tuotuja raaka-aineita – sekä myi omaa jalostettua tuotantoaan toisille siirtomaille. Orjien kahleissa oli myös ruotsalaista metallia. Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta on, että suolattua silliä vietiin Ruotsista Karibialle orjien ruoaksi – kirjoittajien mukaan se oli aikansa superfoodia: säilyi hyvin, oli edullista ja oli ravitsevaa.
Raakasokeri Suomenkin sokeritehtaille tuli pääosin Karibian orjaplantaaseilta ja esim. Tampellan Finlaysonin tehtaiden puuvillaa ostettiin USA:n orjaviljelmiltä. Ruotsi ja sitä kautta Suomi olivat osa globaalia orjataloutta – meilläkin oli “siirtomaatavarakauppoja” vielä pitkään maailman sotien jälkeen.
Tarkkoja tietoja ei St. Bartilla ja sen kautta sekä Ruotsin/ruotsalaisten kauppaamista orjista ole, mutta maa oli selvästi pieni toimija. Esim. Tanska myi kirjan mukaan n. 111 000 orjaa, mikä on prosentin luokkaa orjakaupan kokonaisuudesta (Britannia, Ranska, Hollanti ja USA olivat suuria orjavaltioita). Kun luin aiheesta eri puolilta netistä, niin saa kyllä sellaisen kuvan, että asiaa Ruotsin osalta (ja sitä kautta suomalaisten) edelleen vähätellään, eikä asiaa ehkä ole oikein kunnolla käsitelty.
Ruotsi luopuu St. Bartista
Aluksi orjakauppa kannatti hyvin, ruotsalaisillekin. Kiinnostus omaan siirtomaahan yleisesti kasvatti saaren väkilukua 700 asukkaasta 6000 jo 15 vuodessa. Pääkaupunki Gustavia (ruotsalaisten uudelleen nimeämä) oli jonkin aikaa Ruotsin 6. suurin kaupunki. Sinne tehtiin infraa, rakennuksia ja kaupungin keskustan kaava on ruotsalaisten perua.
Ruotsi luopui orjakaupasta virallisesti vasta 1847, yhtenä viimeisistä Euroopan valtioista. Orjuus jatkui Hollannissa 1863 asti, USA:ssa vuoteen 1865, Kuubassa 1886 ja Brasialassa vuoteen 1888. Orjuutta arvosteltiin jo 1600-luvulla eettisistä syistä, erityisesti kveekarit olivat alusta asti hyvin aktiivisia abolionisteja. Mutta valitettavasti pelkästään ihmisoikeussyistä se ei loppunut, vaan merkantilistinen plantaasi- ja monopolitalous olivat jääneet ajastaan jälkeen, eikä orjatalous enää oikein kannattanutkaan.
Orjanomistajille maksettiin kaikissa maissa tuntuvia korvauksia orjien vapauttamisesta. Gustaviassakin käytiin julkisia kuulemisia, joissa valtion edustaja ja orjanomistaja kävivät hintaneuvottelua orjan lunastushinnasta: omistaja yritti paisuttaa hintaa ja kruununvirkamies maksaa mahdollisimman vähän.
Ruotsille saari kuului vuosina 1784–1878. Viimeiset ajat saari oli Ruotsille taloudellinen rasite ja saaresta tuli lähinnä ongelmia kruunulle. Muutamat hurrikaanit myös tuhosivat infraa vuosisadan vaihteen molemmin puolin, eikä saarelle haluttu investoida lisää. 1800-luvun alkupuolella Karibialla oli monia orjakapinoita ja Napoleonin sodat heiluttelivat voimatasapainoa alueella. Siksi Ruotsi sai hetkeksi oikeuden Guadaloupeen, mutta se oli vain vuoden kestänyt yritys 1814 rauhansopimuksen jälkeen. Ruotsilla ei olisi ollut hartioita ottaa isompaa siirtomaata haltuunsa ja se sovittiinkin palautuvan Ranskalle (tosin kuningas sai yli sata vuotta Britannian kruunulta korvausta siirrosta).
Ruotsi luovutti saaren Ranskalle lopulta 1877 tehdyn sopimuksen mukaan, Ranska maksoi 80 000 frangia ja otti vastuulleen saaren virkamiesten eläkkeet. Saari oli niin vähäpätöinen, että vaikka Ranska oli juuri hävinnyt sodan, Saksa ei tehnyt asiasta numeroa.
St. Barth nykyään Ranskan ja EU:n osana
Nykyään saari kuuluu nykyään edelleen Ranskalle. Se oli osa Guadaloupen aluetta ja täysin osa Ranskaa sekä EU:ta vuoteen 2012 asti. Nyt St. Barth on Ranskan COM-alue (collectivité d’outre-mer), jolla on omaa itsehallintoa (toisin kuin esim. Guadaloupella tai Réunionilla, joka on osa Ranskaa ja myös EU:ta). Saari ei kuulu tulliliittoon eikä yhteismarkkinaan. Mutta asukkaat ovat EU-kansalaisia ja siellä käytetään euroa. Schengen-alueeseen saari ei myöskään kuulu (EU:n OCT, ei ORM).
Orjakaupan historiaa ei saarella ilmeisesti juuri muistella toisin kuin monilla muilla alueen saarilla. Kirjan tekijät vierailivat saarella ja saivat käsityksen, että ruotsalaisuus on jonkinlaista nostalgisoitua historiaa, Ruotsin lippuja ja sen sellaista.
Tämä kirja on suomalaiselle lukijalle avartava, koska ruotsalaisten (ja sitä kautta suomalaisten) osallistumisesta kolonialismiin merten takana ei ole ääntä pidetty. Onhan se maailman mittakaavassa ollut vähäistä, mutta St. Bartin kautta kulkeneille orjille ruotsalaisten koloniasmi ja sorto on ollut totisinta totta. Historiasta pitäisi aina yrittää oppia, myös näistä pienemmistä sivujuonteista.
Lue lisää aiheesta
Kirja (Teos), Orjia ja Isäntiä
Kuvia orjuudesta (Slaveryimages.org)