Jukka-Pekka Pietiäisen kirja Vihtori Kosola – Mies ja myytti esittelee Kosolan elämäntarinan ja samalla 20-30-lukujen oikeistoradikaalin liikkeen vaiheet. Kirja on mainio kuvaus vuosisadan aluen politiikasta Suomessa ylipäätään!
Vihtori Kosolan henkilöhistoria
Kosola syntyi 1884 ja kuoli 1936 vain 52-vuotiaana. Hän syntyi Ylihärmässä, mutta eli jo lapsesta elämänsä Lapualla. Iisakki-isä oli talollinen, joka kännipäissään tappoi miehen Helsingin reissulla. Isä Iisakki löysi kuitenkin vankilasta päästyään varakkaan puolison Elin Filppulan suvusta (os. Lahdensuo, ent. Lagerstedt). Pari ostin ison talon Lapuan keskustasta. Iisakki osti toisenkin tilan elinaikanaan. Isän ja äidin kuoltua Vihtori Kosola oli varakas ja innokas maanviljelijä, joka osti useampia tiloja ja kiinteistöjä. Vaimon setä oli tunnettu maalaisliiton poliitikko Jalo Lahdensuo, joka oli pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.
Kosola oli perehtynyt kovasti mm. kananjalokseen ja salaojitukseen, hän kiersi hakemassa uusia oppeja laajasti. Taloaan hän laajensi, oli paljon vuokralaisia ja työntekijöitä, hän piti vaimoineen myös kestikievaria. Kosolassa hän kestitsi alueen agraarikermaa, johon itsekin kuului, suvun ja ystävien kautta. Maatalouspiirien kautta yhdistystoiminta tuli tutuksi jo nuorena.
Sisällissota, lakonmurtamisliike ja oikeistoradikalismi
Kosola oli, kuten Lapualla lähes kaikki, konservatiivisoikeistolainen. Teollisuutta oli Etelä-Pohjanmaalla vähän, joten sosialismin nousu ei alueella juuri tuntunut. Siksi jääkäriliike ja Venäjän vastustus saivat kannatusta. Kosolasta tulikin oman alueensa, ja koko Suomessakin, merkittäviä jääkäriliikkeen värvääjä. Kosolan talo toimi etappireitillä yhtenä “hubina”. Hänen nuorempi veljensä Ville Kosola lähti jääkäriksi ja kouluttautui Saksassa sotien jälkeen eläinlääkäriksi. Hän toimi myös aktiivisesti veljensä poliittisissa toimissa ja suojeluskunnissa.
Kosola joutui monen ystävänsä tavoin pidätetyksi aktivistitoimistaa ja vangittiin Spalernajan vankilaan Pietariin. Siellä vietetty aika muodostui merkittäväksi kokemukseksi ja teki miehestä tulisen Venäjän vastustajan. Siellä istuneita alettiin kutsua spalerniiteiksti tai kalterijääkäreiksi. Vallankumous Venäjällä saattoi pelastaa Kosolan ystävineen teloitukselta ja he palasivat Lapualle maaliskuussa 1917.
Sisällissodassa Kosola oli alusta loppuun mukana. Hän oli ollut perustamassa palokuntaa ja sitä kautta paikallisia suojeluskuntia, hankkimassa salaa kalustoa, suojeli Kosolassa pommien valmistusta jne. Hän oli varsinaisissa taisteluissa konekiväärimiehenä ja kk-miesten johtajana. Kosola rahoitti itse mm. aseiden ja varusteiden hankintaa, rahoitti jopa suksitehtaan Lapualle.
Sodan päätyttyä Kosola jatkoi aktiivista toimintaa venäläisvastaisessa liikkeessä ja oli värvärinä myös heimosotiin. Sotien jälkeen Kosola aktivoitui maalaisliitossa, olihan hänellä sukua puolueessa ja maalaisliitto oli vahvin puolue alueella. Hän edusti puolueessa oikeistolaisinta ja jyrkintä linjaa, mikä sysäsi häntä oikeistoradikalismin tielle. Hän ei myöskään ollut tiukka laillisuusmies, kuten moni itsenäisyysliikkeen kannattaja oli. Kosolasta tulee kuva kiihkeänä ja tulisena idealistina, jolle tarkoitus pyhitti usein keinot.
Lapuan liikkeen nousu ja uho
Kosola ja muun venäläisvastaiset siirtyivät Leninin vallankaappauksen jälkeen koviksi kommunismin vastustajiksi. Työväenliikkeen ja ammattiyhdistysten toiminta herätti Lapualla ja oikeistopiireissä kovaa vastustusta. 20-luvulla oli paljon lakkoja ja työnantajapuoli pyrki murtamaan ne rekrytoimalla lakkolaisten tilalle nopeasti työntekijöitä. Tätä varten perustettiin Vientirauha Oy, jonka organisaattorina ja lakonmurtajien värvääjänä Kosola kunnostautui. Kirjan tulkinta on, että Lapuanliike syntyi Vientirauhan kautta ja tavallaan sen jatkajaksi.
Mussolinin ja muiden fasististen johtajien nousu Euroopassa sai kommunismin vastustajat kopioimaan niiden liikkeiden elkeitä ja tavoitteita. Kosola ei tiettävästi koskaan ollut diktatuurin kannattaja, mutta kovasti sellaisen systeemin kanssa hän flirttaili. Kyyditykset ja muu omalakinen toiminta söivät silloin vielä hauraalta oikeusvaltiolta pohjaa. Kosola joukkoineen olivat konservatiiveja, nationalisteja ja uskonnollisia. Paradoksaalisesti he kannattivat vanhoillista luokkayhteiskuntaan vievää politiikkaa, joka tekisi talonpojista heikoimman säädyn. Toisaalta Kosola itse ei ollut äänekäs ruotsinkielisten vastustaja, eikä vieroksunut uutta tietoa tai tekniikkaa. Hänelle riitti kommunismin ja venäläisyyden tuhoaminen keinoja kaihtamatta.
Kommunismin vastustaminen oli laajaa tuohon aikaan. Itse en ollut tiennyt, miten presidentit Relander oli aika vahvasti myöntyväinen Lapuanliikkeen toimille. Kommunistilakeja Lapuanliike saikin lobattua laajasti ja ne saivat laajaa kannatusta. Myös puolustusvoimissa painostettiin vanhojen venäjällä koulutettujen upseereiden sijoituksia, laihemmin tuloksin. Olihan Mannerheimia myöten upseeristo täynnä vanhoja tsaarinupseereja, jotka olivat kovia kommunismin vastustajia ja sisällissodan sankareita.
Suurin näkyvyys ja kannatus Kosolalla oli talonpoikaismarssin jälkeen 1930. Hän sai 12 000 ihmistä marssimaan Helsinkiin Mussolinin tyyliin. Tavoitteena oli monilla osallistujilla kaapata valta, aseita oli osalla marssijoita paljonkin. Mutta Kosola ei kuitenkaan ollut niin kunnianhimoinen poliitikko ja auktoriteetti, että hän olisi yrittänyt vallankaappausta. Kirjassa arvellaan, että se sillä joukolla tuskin olisi onnistunutkaan.
Lapuanliikkeen tuho ja IKL
Kosolan liike joutui lopulta vastakkain muiden puolueiden kanssa, myös maalaisliiton valtavirran kanssa. Laillisuus kuitenkin oli Suomessa valtavirtaa, ei lapualainen häjyily. Kyyditykset olivat yksi näkyvä toimintamuoto: kommunisteiksi leimattuja kaapattin, pahoinpideltiin ja kyydittiin Venäjän rajalle. Kosolan poika myös ampui vahingossa Erik Mätön kyydityksen yhteydessä (koko kaappariporukka oli kännissä). Tämä episodi ja se että Kosola osallistui tapahtuman salaamisen veivät uskottavuutta koko liikkeeltä. Kosolan ja monen hänen aktivistikaverinsa ongelmaksi muodostui yleisemminkin alkoholi. Hän oli moneen kertaan “lepäämässä” ja “sairaana”. Johtavat poliitikot ja puoluejohtajat eivät pitäneet Kosolaa luotettavana tai kykenevänä poliittisena johtajana.
Presidentti Stålbergin kyyditys oli yksi käännepiste, joka etäännytti monia jotka olivat aiemmin kyydityksiä kannattaneetkin. (Tapahtumasta on mainio kirja Presidentin kyyditys). Viimeinen niitti oli oikeistolaisten järjestämä Mäntsälän työväentalon “tyhjennyksestä” alkanut Mäntsälän kapina 1932. Lapuanliike lähti nopeasti sitä tukemaan, vaikka ei ollut sitä ollut käynnistämässä. Siitä muodostui surullinen, känninen sekoilu, jonka viranomaiset presidentin johdolla hoitivat provosoitumatta mutta tiukasti. Tavallaan koko kuvio oli vähän sattumaa, jossa kaikki improvisoitiin lennossa. Sen jälkeen Lapuanliike lopetettiin ja kymmeniä osallistujia tuomittiin, Kosolakin – laillisuus oli voittanut.
Lapuanliikkeen lopettamisen jälkeen Kosola oli perustamassa IKL:ää, mutta siitä ei enää tullut varteenotettavaa poliittista liikettä. Enemmänkin se on vaikuttanut vanhojen aktivistien haaveilulta ilman tulevaisuutta. Lopulta Kosola oltiin heittämässä IKL:stäkin pihalle, vanhojen tovereiden päätöksellä. Mutta hän ehti kuolla lyhyesti sairasteltuaan juuri ennen asian julkistamista 1936.
Ajatuksia kirjasta ja Kosolan perinnöstä
Kirja on kirjoitettu hyvin ja viitteet ovat kattavia, kirjoittajan pitkä kokemus näkyy selvästi. Pidin kirjassa myös siitä, että se liittää Kosolan ja hänen kumppaneidensa toiminnan laajasti tuon ajan politiikkaan ja tapahtumiin. Kirjassa on kivasti myös kuvia Kosolan vaiheista, näin ei historiakirjoissa aina ole. Nimi on kliseinen, mutta osuu Kosolan tapauksessa kohdilleen. Kosola oli aktivisteille ehkä tärkeämpi myyttisenä aktivistina kuin pitkäjänteisenä ja osaavana poliittisena johtajana.
Itse jäin miettimään, miten Kosolan valtavalla energialla tarmolla olisi voinut saada niin paljon kehittävämpääkin aikaiseksi. Ehkä hän oli myös sotien ja vankilakokemuksensa vaurioittama, eikä koskaan päässyt niistä traumoistaan ja peloistaan eroon. Kommunismi ja venäläisyys edustivat yksinkertaisesti absoluuttista pahaa. Toisaalta kommunismin vastustaminen oli laajaa tuohon aikaan, kommunistilakeja Lapuanliike saikin lobattua laajasti. Itse en ollut tiennyt, miten presidentit Relander oli aika vahvasti myöntyväinen Lapuanliikkeen toimille.
Hän ei varmaan myöskään oikein koskaan sopeutunut sotienjälkeiseen elämään ilman jännitystä ja pauketta. Eikä hän tainnut koskaan ymmärtää laillisuuden ja oikeusvaltion tärkeyttä, ja että niistä ei voi lähteä välillä joustamaan. Tosin se ei varmasti ollut aikalaisille poikkeuksellista, demokratia ja oikeusvaltio olivat niin uusia asioita. Vielä 1920-luvun alussa voitiin perustaa yksityisiä vapaajoukkoja ja lähteä niiden kanssa sotaretkille.
Onneksi ajat ovat muuttuneet, mutta kirja kannattaisi lukea nykyistenkin oikeistoradikaalien – ja ajatuksella.
Lisää aiheesta
Kirja: Vihtori Kosola – Mies ja myytti (Minerva-kustannus)
Kosolan talo Lapualle, nykyinen toiminta (verkkosivut)
Suomen ja Saksan vapaajoukot Venäjän imperiumin hajoamissodissa