Kuka oli John Stuart Mill?
Stuart Mill (1806-1873) oli englantilainen yhteiskuntatieteilijä-filosofi, jonka isä James oli kuuluisa historioitsija-filosofi ja koulutti poikansa nuoresta asti tavoitteellisesti menestyneeksi tieteilijäksi. Hän sai oppia aikansa kuuluisilta filosofeilta ja tutkijoilta, matkusti ja tapasi ihmisiä laajasti, ja olikin lopulta vaikuttava ajattelija ja kirjoittaja.
Stuart Mill toimi myös parlamenttiedustajana. Hän tuli kuuluisaksi Benthamin utilitarismin jatkokehittämisestä. Sekä tästä kirjasta, jossa hän pohtii vapautta yhteiskunnassa.
Vapaudesta ja liberalismista
Kirjan nimi On Liberty on käännetty suomeksi ‘vapaudesta’. Kirja on yhteiskunnallinen teos, se käsittelee yksilön vapautta suhteessa muihin yksilöihin ja yhteiskuntaan. Vapaus ja liberalismi liittyvät vahvasti toisiinsa. Liberalismin ehkä keskeisin ajatus on tarjota yhteiskunnassa yksilöille mahdollisimman suurta vapautta niin, että yksilöt eivät häiritse liikaa toisiaan noita vapauksia toteuttaessaan. Tämän kompromissin (jonkun mielestä paradoksin) kanssa liberalismi jatkuvasti painii ja etsii kompromissia. Freedoms and liberties, kuten sanotaan.
Itselleni vapaus on yhteiskunnallisena asiana ehkä tärkein yksittäinen teema ja sen ympärille yhteiskunnan rakenteita ja sääntöjä hahmotan. Mutta mitä vapaudella tarkoitetaan? Mitä se on ja mitä se ei ole, onko sillä rajoitteita tai rajoja, pitääkö niitä olla? Tätä ongelmaa Stuart Mill kirjassaan pohtii.
Mitä vapaus on Stuart Millille?
Kirjan perusteella milliläisen vapauskäsitteen voi määritellä:
Jokainen yksilö on vapaa tekemään mitä vain, kunhan ei kohtuuttomasti tai liikaa tai turhaan rajoita muiden yksilöiden vapauksia.
“Milliläinen kultainen sääntö” (oma versioni)
Korostin kohtuuttomasti/liikaa/turhaan kohdan, koska siitä voi käydä keskustelua, ja pitääkin käydä. Tässä näkyy myös mielestäni millilläinen käsitys utilitarismista, jossa teon moraalinen hyvyys määräytyy sen mukaan, miten se tuottaa onnellisuutta ei vain tekijälle, vaan myös muille. Tähän ei ole olemassa useinkaan ilmiselvää ratkaisua, vaan tilanteet vaativat pohtimista, hyötyjen ja haittojen punnitsemista. Itselleni tämä on yhteiskuntapolitiikan ydintä: jatkuvaa aikaisemman kyseenalaistamista ja debatointia objektiivisen tiedon valossa. Voisiko jotain muuttaa niin, että vapaus lisääntyy, mutta ongelmat eivät kohtuuttomasti.
Toinen pohdintaa vaatia osa on tietysti se, ketkä ovat täysivaltaisia yksilöitä, joille edellä mainittu vapaus kuuluu. Millin ajoista se on laajentunut koskemaan kaikkia ihmisiä ihonväristä, kansallisuudesta, mielipiteistä, seksuaalisesta suuntautumisesta, varallisuudesta jne. riippumatta. Tyypillisesti yksilön ikä on asia, joka rajoittaa vapauksia. Suomessakin on lukuisia ikärajoja, vaaleissa äänestämisestä lähtien.
Milliläinen vapauskäsite on länsimaissa monien yhteiskuntien taustalla, vaikka sitä ei – mielestäni valitettavasti – pidetä jatkuvasti esillä. USA:n perustuslaissakin sanotaan “Life, Liberty, and the pursuit of Happiness”. Itse käsitän sen niin, että jokainen voi tavoitella onneaan, kunhan ei häiritse kohtuuttomasti muiden vastaavaa onnen tavoittelua, riippumatta siitä mitä kukin onnellaan käsittää. Joillekin onni on erämökki kaukana kaikesta ja toiselle uusi Porsche joka kevät. Noiden “onnellisuuksien” kesken on punnittava, aiheutuuko kummankaan vapauksille kohtuutonta haittaa toisen toiminnasta.
Mill pohtii vapauksia ja yhteiskunnan niille tekemiä rajoituksia kirjassa moninaisten esimerkkien kautta, joita en tässa käy, lukekaa itse! 🙂 Mutta jos lähdetään esimerkkinä lyhyesti pohtimaan vaikkapa voimakasta riippuvuutta aiheuttavien tai elimistöä tuhoavien aineiden käyttöä milliläisen vapauskäsitteen pohjalta.
- Täysivaltaisuus / oikeustoimikelpoisuus: onko hän lain mukaan täysivaltainen yksilö tässä asiassa? Tyypillisesti täysi-ikäiset saavat tehdä itselleen, mitä haluavat, myös vahingoittaa itseään. Katsotaanko yksilön olevan kykenevä ns. normaalin aikuisen ajatteluun ja sitä kautta olemaan kykenevä vastaamaan teoistaan? Onko hänellä jokin ajattelukykyä heikentävä tila tai sairaus?
- Haittaperiaate: aiheutuuko hänen aineiden käytöstään kohtuutonta haittaa muille yksilöille? Jos hän tuloaa itsensä ja omaisuutensa aineiden kanssa, niin haittaako se muita kohtuuttomasti? Onko hänellä huollettavia, joista huolehtiminen jää muille tai sitä eivät muut voi edes tehdä? Tuleeko muille kustannuksia tai kohtuuttomasti ylimääräistä työtä hänen käyttönsä seurauksien selvittelystä tai siivoamisesta? Aiheuttaako hän kohtuutonta vaaraa muille yksilöille?
Haittaperiaate on minusta liberalismin kovinta ydintä vapauksia ja niiden rajoittamista pohdittaessa. Tästä voi olla erilaisia näkemyksiä ja lopulta toivottavasti yksilöt voivat päättää kompromissin, joka kelpaa riittävän monelle (kaikille kelpaavaa lienee mahdotona edes löytää isommassa ihmisyhteisössä). Usein käy myös niin, että haittojen objektiivinen tarkastelu ei voita, vaan tunne tai tottumus. Suomessa esim. hyväksytään aika isoa kustannusta (siis haittaa muille) esim. alkoholikuolemien ja tapaturmien kanssa, mutta liikenteen suhteen olemme paljon tiukempia.
Itse olen havainnut, että liberalismi on monille politiikassa ja yhteiskunnallisessa debatissa liian absraktia ja käytännössä raskasta, koska se haastaa jatkuvasti, eikä anna selkeitä toteuttamislistoja yhteiskunnan järjestämiselle. Säännöt on pohdittava jatkuvasti uudestaan tiedon lisääntyessä ja vasten alussa esitettyä “liberalismin kultaista sääntöä”. On paljon helpompi mennä vanhojen perinteiden ja tottumusten taakse perusteluissa. Se taas voi johtaa infantilisointiin ja aikuisten ihmisten turhaan holhoamiseen tai yksityiselämäänsä puuttumiseen.
Kommentteja kirjasta – kestääkö se aikaa?
Johdannossa Teivainen nostaa yhden modernin esimerkin. Britanniassa maaomaisuus on vahvasti omistajansa hallinnassa, esim. oman metsän läpi kävelemisen voi kieltää muilta. Suomessa metsämaata pidetään enemmän yhteisenä tilana, eikä metsässä kävely loukkaa omistajan vapauksia kohtuuttomasti, koska metsä ei kävelystä kulu kohtuuttomasti. Voisi kysyä mikä konkreettista hyötyä sillä saavutetaan kenellekään, että minun sallitaisiin kieltää metsässäni kävely? Teivainen käyttää rajoittavammasta tulkinnasta sanaa protertarismi, koska siinä vapauksia ajatellaan omaisuuden kautta. Tämä muistuttaa minusta John Locken ajallisesti vanhempaa “life, liberty, and property”-ajatusta: hänelle yhteiskunnan ehkä tärkein toiminto oli turvata yksilöiden omaisuutta (Lockelta ilmeisesti USA:n perustuslain sanamuotoon on saatu vaikutetta).
Teivainen pohtii myös muiden valtarakenteiden kuin valtion suhteita yksilön vapauksiin ja niiden rajoittamiseen. Demokraattinen valtio (yksi ihminen == yksi ääni) takaa periaatteessa selvän kehikon, mutta varsinkin isot yritykset ja niiden yhteenliittymät voivat rajoittaa yksilöiden vapauksia tuosta periaatteesta välittämättä, jopa valtioista välittämättä. Tosin toimivalla markkinalla jokainen äänestää myös rahallaan (osake / euro == ääni), mutta raha tietenkän ei ole likimainkaan tasaisesti jakautunut yksilöiden kesken. Tätä näkökulmaa Mill ei kirjassa pohdi, mutta sitä ei oikein nykyään voi ohittaa, kun yhteiskunnan kehystä pohditaan. Tämä sivuaa mielestäni Adam Smithin pohdintoja siitä, mikä on elämässä kohtuullista ja tavoiteltavaa ylipäätään.
Kirja on edelleen ajankohtainen perusperiaatteiltaan ja monilta esimerkeiltään. Aika näkyy Stuart Millin suhtautumisessa siirtomaihin, joiden asukkaita ei pitänyt vapauteen kykenevinä ihmisinä. Hän ei pohdi kolonialismin (ja siihen liittyvän rasismin) ristiriitaa vapausperiaatteensa kanssa. Tähän varmasti vaikutti se, että hän oli yli 30 vuotta osa-aikaisesti Itä-Intian kauppakomppanian palveluksessa. Nykylukija voisi syyttää häntä tekopyhyydestä. Toisaalta hän oli omana aikanaan hyvin edistyksellinen naisten oikeuksien puolustaja. Hän toi tätä esiin myös henkilökohtaisesti, kun korosti kumppaninsa Harriet Taylorin merkitystä kirjoitustensa synnylle.
Käännöksestä
Uuden version on kääntänyt Risto Mikkonen on tehnyt loistavaa työtä. Hän kirjoittaa, että Stuart Millin lauseet ovat hyvin koukeroisia ja pitkiä ja kääntäminen oli iso työ. Tekstiä on ilo lukea, se kulkee suomeksi hyvin. Myös Teivo Teivaisen johdanto on jo sinällään lukemisen arvoinen johdatus vapauden ja liberalismin käsitteisiin.
Mitä kirjasta pitäisi oppia?
Itse haluaisin, että lainsäädäntötyössä lähdettäisiin aina milliläisestä kultaisesta säännöstä. Se pitäisi olla eduskunnan valiokunnissa seinätauluna. Rajoittaako lakiesitys liikaa yksilöiden vapauksia? Miten laki voidaan säätää mahdollisimman vähän yksilöiden vapauksia rajoittavana?
Nykyään lait ovat helposti ikään kuin kaltevalla pinnalla, jossa vuosien yli sääntöjä kiristetään ja kiristetään – lopulta voidaan päätyä infantilisointiin. Sinällään alkuperäinen hyvä tarkoitus haittojen vähentämisessä liukuu pikku hiljaa alkuperäisen tavoitteen yli, holhoamisen puolelle, rajoittaa kohtuuttomasti. Haluan ehdottomasti lisää milliläistä pohdintaa, back to basics!
