Weimarin tasavallassa oli demokraattiset rakenteet, mutta se muuttui autoritaariseksi ja valtaan nousi yksi mies. Miten niin pääsi käymään? Tästä kertoo Benjamin Carter Hettin Demokratian kuolema, kuinka Hitler nousi valtaan.
Weimarin tasavalta
Ensimmäiseksi heti muistettava antaa tunnustus Tommi Uschanovin erinomaiselle käännökselle! Joskus tietokirjoista paistaa suoraan läpi alkuperäisen kielen rakenteet, mutta tässä oli Uschanov tehnyt hienoa työtä.
Weimarin tasavalta (virallisesti Saksan tasavalta) syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Preussin ja muiden saksalaisten valtakuntien pohjalta, lyhyen sekavan kauden jälkeen vuonna 1919. Se oli osavaltioiden liitto, mutta sillä oli oma parlamentti ja hallinto. Preussi oli suurin ja vaikutusvallaltaan isoin valtakunnan osa. Perustuslaki laadittiin syksyllä 1919 ja se oli siihen aikaan moderni, demokraattisiin rakenteisiin perustuva paketti. Vaalitapa oli suhteellinen, joka sekin vahvisti kansalaisten valtaa. Yksilön oikeuksien suhteen mallia otettiin USA:sta.
Weimar oli myös kulttuurille merkittävää aikaa, syntyi kirjallisuutta musiikkia ja mm. vieläkin vaikuttava Bauhaus arkkitehtuurin ja designin puolella. Berliini loisti 20-luvulla kulttuurin keskuksena ja asukkaat olivat aika kansainvälistä. Kaiken piti siis periaatteessa olla kunnossa, puolueita oli paljon ja mediaakin oli monenlaista. Mutta pinnan alla kupli, eikä tasavallan aika kestänyt kuin tammikuuhun 1933.
Sisäinen ristiriita
Natsien nousun ratkaisi kirjoittajan mukaan saksalaisten kokemus ensimmäisestä maailmansodasta, elokuu 1914 valtava innostus ja optimismi loppui marraskuussa 1918 totaaliseen nöyryytykseen ja tappioon. Isot sotakorvaukset, tiukka talouskuri (epäonnistumiset kuten hyperinflaatio) ja fiilis epäoikeudenmukaisesta kohtelusta olivat bensaa liekkeihin. Maassa eli myös sitkeästi myytti siitä, että osa omista kansalaisista (tasavaltalaiset, juutalaiset jne.) olisivat tehneet työtä sodan häviämisen eteen, ns. tikarinpistomyytti. Tästä lopulta puhui jopa Hinderburg, koska kertomus vieritty syytä pois armeijalta.
Versailles´n epäreiluksi koetusta ja nöyryyttävästä rauhasta puhuu moni aikalainen. Saksalle tuli reippaat sotakorvaukset, isoja rajoituksia armeijaan ja se menetti myös siirtomaansa. Tämä nöyryytys tuli vastaan myös Gerard Posnerin Isäni oli natsi -haastattelukirjassa, jossa siitä puhui vahvasti Dönitzin tytär Ursula (s. 1917) vielä vuosikymmenien jälkeenkin.
Natsit hyödynsivät näitä fiiliksiä hyvin, Goebbels ja Hitler osasivat haistaa oikean viestin. Taustalla oli ihmisillä ihan konkreettista puutteen ja huonojen olojen kokomuksia: 1932 oli työttömyysprosentti n.40% ja nähtiin nälkää. Mutta pääasiassa fiiliksiä nöyryyttävästä sodasta ja omasta tulevaisuuden arvottomuudesta.
Saksa on liian riippuvainen vihamielisestä ulkomaailmasta. Siispä paksu muuri Saksan ympärille? Kyllä haluamme rakentaa muurin, suojamuurin.
Goebbels kirjoituksessaan 1932
Maassa oli paljon nuoria miehiä, jotka olivat viettäneet vuosia rintamalla, eivätkä oikein löytäneet paikkaansa siviilielämässä. Hitler oli itse esimerkki puolisyrjäytyneestä veraanista, joka sinnitteli hanttihommissa, ei saanut naisilta arvostusta ja tunsi varmasti itsensä valtion taholta petetyksi ja suuttuneeksikin.
Hitlerin valtaannousu
“Olemme pestanneet hänet… Muutaman kuukauden kuluttua olemme panneet hänet niin ahtaalle, että hän parkuu.”
Franz von Papen Hitleristä
Hindenburg, Papen ja kumppanit “böömiläinen korpraali”, eivät ottaneet tosissaan Hitlerin liikettä, kun se alkoi saada kannatusta. Itse Hitleriä Hindenburg halveksi, eikä sitä kai mitenkään peitellyt, sama oli muullakin vanhalla eliitillä. He pitivät natseja jonkinlaisena oppimattomien puuhasteluna, jota he katsoivat ylhäältä aristokraattisten lasiensa läpi.
He yrittivät vain saada takaisin vanhan luokkayhteiskunnan mallia, osa jopa palauttaa keisarin takaisin valtaan. Toisin kävi, kun Hitler ja Göring ottivat haltuun Preussin kautta poliisin (omien puolisotilaallisten joukkojensa lisäksi) ja lopulta väänsivät itsensä isosti parlamenttiin ja hallitukseen asti. Siinä vaiheessa konservatiivit olisivat vielä voineet tehdä asialle jotain, mutta he luulivat voivansa hallita Hitleriä omien tarkoitusperiensä ajamiseksi.
Maassa oli myös liberalistisia demokratian kannattajia, mutta he jäivät natsien ja Papenin konservatiivien jalkoihin. Tältä ajalta on myös Euroopan maiden tiiviin yhteistyön / liittovaltion ajatus, jota pohtivat mm. Ranskan pääministeri Aristide Briand ja saksalainen valtiomies Gustav Streseman, joka valitettavasti kuoli sydänkohtaukseen 1929.
Kun Hitler pääsi kansleriksi hän käytännössä kiristi Hindenburgilta vallan itselleen. Hän uhkasi paljastaa presidentin ja Paperin 1932 aiemman toiminnan hallituksen erottamisessa, mikä ei ollut varmastikaan perustuslain mukaista (peli oli rumaa tuossa vaiheessa). Sen jälkeen tie natsien yksinvaltaan oli valmis. Suurimmalle osalle kansaa tämä tapahtui ehkä vähän vahingossa, esim. juutalaisista iso osa uskoi, että ei Hitlerin puolue oikeasti aja sellaista politiikkaa, kuin mistä oli puhunut pitkään.
“Älkää uskoko häntä, hän puhuu totta!”
Hans Litten Hitleristä
Mitä tästä voi oppia?
On vaarallista vetää suoria analogioita historiasta. Mutta minusta ainakin se pitäisi ymmärtää, että ihmisten tuntemukset (perustuivat ne faktoihin tai eivät) ovat iso tekijä politiikassa. Natsit olivat Carter Hettin mukaan protestireaktio globalisaatiota ja seurauksia vastaan, ja olivat osa yleiseurooppalaista tilannetta (sodan jälkimainingit, pakolaiset, talous…). He ottivat mallia muualta kuten Italiasta, Venäjältä jne. Omaa “kansaa” tuotiin esiin ja sen erinomaisuutta ja oman maan edun ensisijaisuutta yli kansainvälisten sopimusten. Hyvin saman tyyppisiä argumentteja kuin nykyäänkin monilla oikeistopopulisteilla.
“Saksan kansan etua ei palvele, että saksalainen telakka perustaa tytäryhtiön Shanghaihin rakentamaan laivoja käyttäen kiinalaista työvoimaa ja terästä”
Hitler globalisaatiosta sanoin jotka voisivat olla tämän päivän populistien suusta
Ratkaisevaa natseille oli voittaa puolelleen konservatiivisen vanhan eliitin tuki. Toisaalta vanha eliitti, Hindenburg etunenässä, yritti käyttää Hitleriä oman valtansa sementointiin ja työrukkasena. Oikeastaan sekä natsit että konservatiivit yrittivät murtaa demokratian, mutta vähän eri tavalla omaksi edukseen. Vanhat maata omistavat aristokraatit olivat monet heikoilla talouden sakatessa ja isojen maaomaisuuksien kulujen noustessa – sielläkin pelättiin globalisaatiota. Tässä pelissä Hitler taiteili eri osapuolien intressien kanssa ja otti lopulta niskalenkin koko systeemistä.
Taustalla oli myös Weimarin perustuslain valuvika, joka mahdollisti presidentin yksinvaltaiset asetukset poikkeustilanteissa. Tässäkin tullaan siihen, että ei pitäisi olla yhden henkilön päätettävissä “poikkeusasetuksia”, vaan kaikki pitäisi aina mennä normaalin parlamentaarisen päätöksenteon kautta – ja perustuslain muuttamisen pitää olla hyvin vaikeaa.
Nykyajassa paljon samoja elementtejä kuin Weimarin aikana. Toisaalta erojakin on: erityisesti Euroopan maat ovat talouden ja EU:n kautta tiukasti riippuvaisia toisistaan. Myös NATO sitoo maita yhteen puolustuksen puolella. Mutta populismi saa kannatusta varsinkin globaalin työn murroksen kautta kipuilevan työväenluokan keskuudessa. Konservatiivisia piirejä on lähtenyt mukaan samaan liikehdintään erityisesti USA:ssa. Toivottavasti se kipuilu ei lopulta syö puolivahingossa myös demokratiaa, kuten kävi Weimarissa, vaan kanavoituu demokraattisen prosessin kautta yhteiskunnan toimintaan.
Ihmisten suuret joukot ovat laiskoja ja pysyttelevät velttoina vanhojen tapojensa ja tottumustensa raiteilla…. Heille on turha esitellä kansainvälisten sopimusten hienouksia… He eivät kykene ymmärtämään, eivätkä edes yritä ymmärtää oppineita esitelmiä… Viestin pitää olla yksinkertainen ja sen pitää vedota tunteisiin. Sitä on toistettaava uudestaan ja uudestaan.
Hitler Taisteluni-teoksessa poliittisen viestin rakentamisesta (oma lyhennelmäni)
Lisää aiheesta
Demokratian kuolema, kuinka Hitler nousi valtaan (kirja, WSOY)
Hitlerin oikeudenkäynnistä 1931, syyttäjänä Hans Litten (BBC)
Balylon Berlin – tv-sarja 1920-luvun lopun Berliinistä ja Saksasta
Gerard Posner: Isäni oli natsi -haastettelukirja natsijohtajien jälkeläisistä