Marjo Kaartinen, Hannu Salmi ja Marja Tuominen ovat toimittaneet SKS:lle kirjan Maamme, itsenäisen Suomen kulttuurihistoria. Kirjassa on kolmessa temaattisessa osassa katsauksia Suomen kulttuurihistoriaan. Se oli ehdolla tieto-Finlandian saajaksi 2016.
Alussa käsitellään sisällissotaa ja sen vaikutuksia, isänmaallisuuden ja kristillisyyden juurruttamista kansaan ja tietysti myös kieltolakia. Itselleni ei tästä osasta jäänyt uutta tietoa juuri muuta, kuin urheilun ilmeisesti iso merkitys oman kansallistunteen nostattajana. Onhan Nurmista ja muista puhuttu, mutta sillä on varmasti ollut isompi merkitys kuin osaa nykyään hahmottaakaan.
Toinen mielenkiintoinen asia on 20- ja 30-lukujen poliittisuus ja kuohunta. Se on ollut nykypäivän mittakaavassa aikamoista: äärioikeiston nousu, työväenliikkeen järjestäytyminen, kyyditykset – jopa poliittista äärimmäistä väkivaltaa. Nykypolitiikka tuntuu kahvikeskustelulta sen rinnalla! Iso asia oli oikeiston laillisuuspuolen ja demareiden tasoittava vaikutus.
Yhdessä artikkelissa puhutaan maakuntien Suomesta ja Petsomo oli itselleni osin uutta historiaa. Olen hävettävän huonosti perehtynyt Petsamon suomalaiseen historiaan, vaikka isoisäni oli vanhana miehenä jopa vanginvartijana yhdellä sotavankileirillä Petsamossa talvisodan aikaan (muistaaseni sotavankileiri 8). Tuosta ajasta kertoo kirja Sotavankikohtalot, josta en ole kirjoittanut erikseen. Siinä on kerätty eri lähteistä tietoja sotavankien kohtaloista ja vankileirisysteemistä (mm. luettoloita määristä ja paikoista). Mutta takaisin Petsamoon: sehän oli Suomella vain 24 vuotta Tarton rauhan jälkeen. Alue oli Viipuri jälkeen monikallisimpia ja monta kulttuuria kohtasi alueella (saamelaiset, venäläiset, norjalaiset, suomalaiset…). Sen ajan tiedemiehet tutkivat Petsamon kolttasaamelaisia, joita silloin pidettiin suurin piirtein kivikautisena kansana. Olisipa todella mielenkiintoista päästä 20-luvun lopun Petsamoon haistelemaan meininkiä Jäämeren rannalla!
Myös 60-luvun Suomi tuntuu vieraalta: opiskelijaradikalismia, uusia pop-musiikkijuttuja, muotia pikku hiljaa maailmalta. Ilmeisesti musiikilla on ollut nuorisolle iso merkitys, ja hyvin kollektiivisesti, koska media oli kuitenkin aika keskittynyttä ja kulttuuri vähemmän fragmentoitunutta. Se on myös aikakausi, jolla olisi mielenkiistoista päästä aikamatkaamaan: miltä näytti 60-luvun opiskelijakokouksissa, mistä siellä puhuttiin?
Nykyään puhutaan “monikulttuurisuudesta”, mutta kirjassakin tulee esille, miten varsinkin Viipuri ja Helsinki olivat kansainvälisiä ja monikulttuurisia tsaarinvallan lopulla ja itsenäisyyden alussa – ja ison imperiumin metropoli Pietari oli lähellä. Oikeastaan 50-, 60- ja vielä 70-luku ovat olleet Suomessa niitä aikoja, jolloin täällä on ollut vähiten ulkomaalaisia ja vähiten ulkomaista vaikutusta. Ja sinnehän monet “Suomea” kaipaavat haikailevatkin, eivät itsenäisyyden alkuvuosiin.
Kirja on tietysti vain suppea esitys joistain alueista, mutta itse ihmettelin ainakin kahden kulttuuriimme varmasti isosti vaikuttaneen asian puuttumista: luontosuhde ja yleinen asevelvollisuus. Kummastakaan ei oikein ollut mitään. Väittäisin, että “erämaat”, Lapin eräkämpät, järvien selät ja saaristo ovat osa suomalaista kulttuuria vahvasti muovanneita asioita. Toinen on yleinen asevelvollisuus, joka on varmasti vaikuttanut yhteiskunnan koheesioon ja jopa konsensukseen, koska se on niin vahva ja kaikkia miehiä (miksi vain miehiä on hyvä kysymys!) yhdistävä kokemus.
Kirjassa on välillä vähän sellainen pateettisenkin Suomi100-juhlakirjan maku, mutta kannattaa silti lukaista!