Seppo Kääriäisen Aidan toiselta puolelta on hänen yhteenvetonsa politiikasta. Mielenkiintoista historiaa ja paljon viisaita pointteja.
Seppo Kääriäinen
Kääriäinen syntyi Iisalmessa sotien jälkeen 1948. On samaa ikäluokkaa Donald Trumpin ja Paavo Väyrysen kanssa kanssa, Putin ja Merkel ovat muutaman vuoden nuorempia. Kääriäinen oli ensin keskustan puolueorganisaatiossa, jossa pitkäaikaisena puoluesihteerinä 1980-1990. Hän pääsi eduskuntaan 1987 (29-vuotiaana) ja jäi pois 2019. Ministerinä hän on ollut Ahon hallituksessa ja Vanhanen I:ssä. Voi sanoa, että Kääriäisen on täytynyt nähdä Suomen politiikassa kaikki mahdollinen.
Paljon hän kirjoittaa Väyrysestä, jonka kanssa on saman ikäinen ja ollut pitkään eduskunnassa ja puolueessa. Hän ei ymmärrä Väyrysen viime aikaista toimintaa, mutta selväksi tulee, että taitava ja kunnianhimoinen poliitikko Väyrynen on ollut. Pääministeriksi ja presidentiksi hinku oli ehkä vähän liiankin kova, kun sillat paloivat lopulta joka suuntaan.
Suomen paikka
Kääriäinen on selkeästi EU:n ja länsiyhteistyön kannattaja (YK, EFTA, EEC, EU, ERM…), hän näkee nekin myös turvallisuusprojekteina (näinhän sanoi EU:sta mm. Mauno Koivisto). Olen itse samaa mieltä: pienen maan ainoa turva on isojen maiden saaminen toimimaan keskenään sopimuksin ja vilkkaalla kaupalla. Kääriäinen suree sitä, että EU ei ole vahva toimija maailman kriiseissä kuten Syyriassa, annamme turhaan tilaa suurvalloille. Tästä olen samaa mieltä, EU:n pitäisi tehdä yhdessä enemmän ja toimia vahvemmin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Suomen pitää olla mukana läntisten demokratioiden yhteisöissä (Ahtisaari olisi vienyt Suomen myös Natoon). Natoon Kääriäinen suhtautuu sukupolvensa politiikoille tyypillisesti varauksella. ilmeisesti Venäjän reaktioita myötäillen. Hän ei sano sitä suoraan, mutta sellainen kuva jää, vaikka kaikkea mahdollista yhteistyötä kannattaakin (ja Hornet-ostoksia piti myös tärkeänä aikanaan).
Yhteiskunta
Hyvinvointivaltiosta Kääriäinen puhuu moneen otteeseen fiksusti. Sen pitää taata kaikille mahdollisuudet ja auttaa niitä, jotka jostain syystä eivät itse kykene huolehtimaan itsestään. Hän miettii myös sitä, että “vahva” hyvinvointivaltio ei välttämättä tarkoita “laaja”, valtiolle ei kuulu kaikki ja sitä jakoa pitää poliitikkojen aina pohtia. Tässä tulee selkeä ero vasemmistolaiseen perinteeseen, joka tuntuu ajavan vähän kaikkea lähtökohtaisesti valtiolle. Tässä hän myötäilee Holströmin kirjoituksia hyvinvointivaltion roolista.
Parlamentin työstä ja päättämisestä hän puhuu monessa kohtaa. Hänkin painottaa parlamentaaristen työryhmien vahvuutta vaikeissa asioissa. Ei pitäisi vain runnoa hallituksen puolelta isoja kokonaisuuksia, koska silloin ne eivät saa laajaa kannatusta ja niihin helposti jää huonosti mietittyjä kohtia. Sote on yksi hyvä esimerkki tällaisesta. Myös turpopuolella hän pitää tärkeänä, että myös oppositio on jatkuvasti informoitu tilanteesta, jolloin asiat tulevat laajasti mietittyä ja jatkuvuus säilyy yli hallituskausien. Hän erikseen sanoo, että ulkoministeri, puolustusministeri ja sisäministeri olisi hyvä olla eri puolueista, jotta parlamentaarinen hyväksyntä ja osallistuminen on laajapohjaista.
Ympäristö
Ympäristöä ja luontoa hän postii kirjassa moneen otteeseen. Thunbergin ja nuorten ilmastoaktivismia hän ymmärtää ja ennustaa sen vielä olevan iso sukupolvikokemus, jolla on vaikutusta. Itse ennustan, että näemme vielä ihan kunnon ekoterroristeja, jos ilmastonsuojelutoimet eivät ala nopeutua. Kääriäinen puhuu myös siitä, miten ei ole olemassa asioita, jotka eivät Suomea koskettaisi. Emme voi kääntää selkää Lähi-Idän sodille tai toisella puolella maapalloa tapahtuvalle luonnontuhoamiselle – kaikki vaikuttaa globaalin talouden ja ihmisten liikkumisen kautta kaikkeen.
Huomioitavaa on Kääriäisen oma ydinvoimakannan muutos. Hän kääntyi tukemaan ydinvoimaa, koska se on ympäristölle parempi vaihtoehto kuin fossiiliset. Tosin pidemmän päälle hän haluaisi siitäkin eroon.
Politiitikoista
Kääriäinen jakaa poliitikot neljään ryhmään, joita on hänen mielestään aina ollut politiikassa:
- Asianhoitajat, jotka keskittyvät intressiryhmiensä tai vaalipiirinsä asioihin. Nämä edustajat eivät eduskunnassa juuri näy valtakunnallisissa tai kansainvälisissä asioissa.
- Yhteistyöpolitiikot, jotka asianhoitajia laajemmin katsovat yhteiskunnallisia asioita. Heillä voi olla aatteelinen vakaumus tai visio yhteiskunnasta.
- Maailmanparantajat. He katsovat kauas ja ihanteellisesti koko maailmaa ja ihmiskuntaa. Tällaisia Kääriäinen soisi olevan enemmänkin, niin yhdessä kahden ensimmäisten kanssa syntyisi kauaskantoisia päätöksiä.
- Narsistishenkiset poliitikot. Tämä on Kääriäisen vähiten arvostama ryhmä. He pyrkivät ajamaan omaa etuaan ja käyttävät julkisuutta hyväkseen kaikin keinoin. He myös vievät koko parlamentilta uskottavuutta, koska eivät esiinny ja käyttäydy aina aseman edellyttämällä tavalla. Näiden tekemisiä Kääriäinen päivittelee useassa kohdassa, mainitsematta kuitenkaan ketään nimeltä.
Kolmen ensimmäisen sopivalla yhteispelillä syntyy Kääriäisen mielestä hyvää politiikkaa ja sitä voidaan tehdä rakentavasti. Hän myös totetaa, että hyvässä poliitikossa pitää olla myös vähän maailmanparantajan vikaa, koska oma visio tulevaisuudelle on tärkeä parlamentarismin hitaasti jauhavassa työssä.
Viime vuosina mediapoliitikkojen määrä on hänen mukaansa lisääntynyt ja osalla ei ole enää ollenkaan muita tavoitteita, kuin näkyä ja kuulua, tuloksilla tai yhteiskunnallisilla visoilla ei ole mekistystä. “Medialisoituminen” on Kääriäisen mielestä huono asia, mutta ilmeisen väistämätön, koska media on hajonnut ja laajentunut digin myötä niin valtavasti. Hän vain toivoo, että yleisö osaisi nähdä tyhjien lupausten ja populistisimpien toimijoiden taakse. Tästä on vaikea olla eri mieltä.
Keskustasta
Keskustan tilaa Kääriäinen pohtii myös paljon, historian esimerkkien ja tilanteiden kautta. Nyt hänen mielestään olisi tärkeää löytää uusi paikka kaupungistuvassa Suomessa, eikä vain jatkaa samaa kaavaa. Mielenkiintoinen on, että keskusta on Kekkosen jälkeen ollut hallituksessa vain, jos on ollut suurin puolue.
Tällä hetkellä väestönkehitys ja muuttoliike ajaa keskustaa pieneksi. Paljastavaa on, että viime vaaleissa keskusta sai kolmen suurimman vaalipiirn (Hki, Uusimaa, Pirkanmaa) 77 edustajasta vain 4, eikä Helsingistä yhtään (2 + 2 Uusimaa ja Pirkanmaa). Itse en usko, että keskusta enää koskaan on pääministeripuolue.
Yhteenveto
Kirja on nopealukuinen, tiivis ja sisältää punnittuja lauseita. Ehdottomasti yksi parhaita viime vuosina kirjoitettuja poliitikkojen muistelmia. Mukana on tapahtumia, joissa hän on ollut mukana, mutta myös ylätasolta yhteiskunnan toiminnan pohdiskelua.
Kääriäinen on minulle vähän liian konservatiivinen ja sokea piste on (keskustalle tyypillisesti) maakunnat ja “Suomi asuttuna”-tyyppinen taustavire. Tosin hän itsekin myöntää, että turhaan lietsotaan maaseutu-kaupunki -vastakkainasettelua, eikä toisaalta väkisin voin muutoksia estää. Kääriäinen on myös parlamentarismin kannattaja ja pitää perustuslainuudistusta hyvänä, vaikka jonkinlaista ymmärrystä presidentille tuntuu turpo-puolella hänellä olevan. Ehkä siihen vaikuttaa pitkä Kekkosen toiminnan seuraaminen Venäjä-suhteissa. Itse koen yksilölle annetun oman vallan lähinnä riskinä. Tätähän Trumpin USA:ssa nyt näemme, mutta sitä vertailua Kääriäinen ei kirjassa tee.
Kääriäinen tuntuu kaiken kaikkiaan olevan järkeä ja viisas valtiomies, joka ei hötkyile eikä provosoi. Hän toki pystyy jo peilaamaan asioita pitkän ajan yli, jolloin yksittäiset päätökset näkyvät osana pidempää ketjua. Omakin mielikuva maakuntien keskustalaisesta vanhasta edustajasta muuttui positiivisemmaksi. Kääriäisen kaltaisia edustajia soisi olevan enemmän eduskunnassa, puolueesta riippumatta!