Alkuvuosi on ollut itselläni kiireinen, enkä ole ehtiny kirjoitella. Mutta nostan tässä kolme kirjaa, jotka ovat jääneet mieleen. Mauno Koiviston pohdintoja, jatkosotaa Äänisellä ja Pohjois-Korean tulevaisuus.
Toisinkin olisi voinut käydä: Mauno Koiviston jossittelua historiasta
Mauno Koiviston Itsenäiseksi imperiumin kainalossa – mietteiä kansojen kohtaloista on Koiviston 2004 kirjoittama teos, jossa hän tekee kontrafaktuaalista historiapohdintaa Suomen historian vaiheista. Kirjassa on paljon sattumia ja niiden jossittelua: mitä jos Lenin olisikin vajonnut jäihin Korppoon saaristossa 1905 pakomatkallaan Suomesta Ruotsiin? Olisiko Venäjän kehitys ollut toinen jos vaikka Trotski olisi tullut valtaan, mikä olisi ollut Stalinin ura? Tai jos Brest-Litovskin rauhassa Saksa ei olisi vaatinut punakaartien ja laivaston poistumista Suomesta ja lopettamaan agitointia. Sopimus antoi Suomelle hetkeksi vähän lisää tilaa bolsevikkihallinnon vieressä, toisaalta sitoi Suomea Saksan intresseihin. Koivisto kirjoittaa myös siitä, miten vahvan monarkistisen liikkeen ja kansaa jakaneen sisällissodan jälkeen hallitusmuotoon jäi monarkistisia piirteitä presidentin valtaan (se heijastuikin pitkään, vasta Koiviston itsensä aikana sitä alettiin korjata).
Itselle uusia asioita oli mm. Keynesin kommentit Versaillesin rauhaan 1919: hän piti sotakorvauksia aivan liian suurina ja ennusti, että Eurooppa ei kehittyä, jos Saksaa ei tunnusteta keskeiseksi talouden toimijaksi.
Kekkoselta Koiviston on löytänyt vuodelta -34 sitaatin, jossa on paljon ajateltavaa: “Demokratia on kahden keskenään ristiriitaisen elementin, vapauden ja pakon, toiminta. Liberalismi korostaa vain vapautta, ja siitä johtuu, että se jättää ihmiset kylmiksi. Valtiosta tulee matemaatiikan luomus, ei sydämen eikä aatteiden. Siinä on valitettavasti pointtia: liberaalipuolueet eivät villitse suuria massoja.
Tärkeää on pitää vaikutusvaltaa mahdollisimman moniin kv-asioihin omissa käsissä: suverinisuudesta on syytä tinkiä vain sen verran kuin on välttämätöntä.
Koiviston loppusanat kirjassa
Jatkosota Äänisellä ja Stalinin kanavalla
Ari Rautalan kirja Jatkosota Stalinin kanavalla – taistelut suomalaisin ja venäläisin silmin käy läpi ajanjaksoa 1941-1944, jolloin suomalaisten itäisimmät asemat olivat Äänisen takana Poventsan kulmalla, Stalinin kanavalla. Karhumäki oli iso keskus rintaman huollossa ja logistiikassa. Kirjassa on paljon kertomuksia taisteluista, tiedustelusta, sissi- ja sabotaasitoimintaa jne. suomalaisista dokumenteista, mutta myös venäläisistä arkistoista. Äänisellä oli suomalaisillakin jopa laivastotoimintaa: kaksi tykkivenettä ja muita pieniä aluksia.
Mielenkiintoista lukea samoja tapahtumia usein aika erilaisina versioina. Venäjän sotilasjohto sai rintamakomentajilta usein väritettyjä raportteja, joissa omia onnistumisia korostettiin ja tappioita vähäteltiin. Olisiko tänäkin päivänä samaa Ukrainan sodassa?
Kirjassa on ensimmäisen maailmansodan aikaan sijoittuva taustoitus alueesta. Usein unohtuu, miten britit (ranskalaisten ja amerikkalaisten kanssa) olivat ensimmäisen maailmansodan aikan merkittävä toimija Muurmannin radan alueella ja yhdessä ranskalaisten kanssa sen rakentamista rahoittivatkin (olivathan Venäjän liittolaisia). Tammi-huhtikuussa käytiin isoja taisteluita Karhumäen ja Vienan alueella: brittikenraali Maynard johti yli 8000 sotilaan joukkoa, joista 5000 oli amerikkalaisia. 1919-1920 Karhumäessä ja Poventsassa puhuttiin yleisesti englantia!
Mauno Koivisto on myös kirjassa: hän tuli 18-vuotiaana sotilaana Stalinin kanavan lohkolle ja oli siellä syksystä 1942 huhtikuuhun 1944. Koivisto kirjoittaa, miten oppi nopeasti, että “sota on armotonta arpapeliä”. Hän oli mennyt juuri sattumalta korsuun, kun kranaatti sattui putoamaan juuri korsun eteen juoksuhautaan: 12 haavoittui ja 3 kuoli. Tätä historian sattumaa Koivisto ei edellä esittelemässäni kirjassa mainitse.
Kirjassa Rautala käy läpi 1941-1944 ajan kronologisesti, mutta myös eri aselajien kannalta. Se on mielenkiintoista luettavaa: kertoo aselajien historiasta ja toiminnasta, mutta myös eri haaroissa vaikuttaneista persoonallisista johtajista. Viestiupseerina kiinnosti lukea kyseisen aselajin kehityksestä: tai oikeastaan surkeasta tilasta sodan alussa. Kenttäpuhelimista puuttu 76%, jalkaväen radioista 95% ja tykistön tulenjohtoradioista 12% tarpeesta. Toisaalta viestiä kehitettiin kovasti ja koulutusta lisättiin. Jatkosodassakin opittiin, miten tärkeää johtamisjärjestelmä joukkojen yhteistoiminnalle on. Mikään ei ole muuttunut siinä suhteessä tänäkään päivänä.
Liitteessä on myös kertaus Stalinin kanavan historiasta. Se on ollut mieletön projekti, johon komennettiin n. 200 000 vankia (tarkka määrä on arvailujen varassa). Se on kaivettu suurimmaksi osaksi ihmisvoimalla: kuolleita tuli kymmeniä tuhansia, tarkkaa määrää ei tiedä kukaan.
Viimeinen paraati Pjongjangissa – miten Pohjois-Korea tulee sortumaan?
Kai Myrberg on kirjoittanut uuden kirjan Pohjois-Koreasta otsikolla Viimeine paraatai Pjongjangissa – luhistuuko Pohjois-Korea? Kirjassa Myrberg pohtii maan tulevaisuutta ja mahdollisia skenaarioita Kimien vallan loppumiselle.
Kirjassa käydään ensin läpi hallinnon rakennetta, vähän historiaa ja eliitin henkiöitä, joilla on roolia hallinnossa, ja spekuloidaan valtasuhteilla. Tarkkaa tietoa ei monestakaan asiasta ole, mutta selvää on, että Kimin valta tarvitsee myös jossain määrin armeijan ja hallinnon eliitin hyväksyntää. Olisin kaivannut kirjaan kaavioita hallinnosta, koska eri komiteoiden ja hallintoelimien nimet ovat koukeroisia ja valtasuhteet menevät myös rinnakkain ja ristikkäin. Tulee mieleen NL:n valtahimmelit.
Etelä-Koreassa tuotetaan vuodessa ruokajätettä Pohjois-Korean vuotuisen ruokatuotannon verran.
Suomen Pankin eräs ekonomisti totesi haastattelussa Venäjästä viime vuonna (valitettavasti en muista missä): “Taloudet eivät romahda, ne sopeutuvat”. Tämä pätee myös P-Koreaan, jonka olisi pitänyt kaatua mahdottomuuteensa jo monta kertaa, mutta niin vain siellä sinnitellään. BKT on alhainen ja suurin osa kansasta elää ilman sähköä tai muuta perusinfrastruktuuria. Torikauppa sallittiin pienimuotoisesti 1995 ja se on tuonut pientä helpotusta kansalaisten kurjuuteen. Toki salakuljetus ja hallinnon korruptio pyörivät myös: eliitti hyötyy paljon siitä. Kiina katsoo jonkin verran läpi sormien myös salakuljetusta sekä vie öljyä, koska se ei halua maan romahtavan äkillisesti.
Skenaariot Pohjois-Korean tulevaisuudelle
Myrberg jakaa skenaariot Kimien hallinnon tulevaisuudelle kahteen kategoriaan: mikään ei käytännössä muutu tai kaikki kaatuu lopullisesti.
Mikään ei muutu -skenaariolle on paljon mahdollisuuksia:
- Kiina ja Venäjä eivät halua Kimien kaatuvan, koska ne eivät halua demokraattista yhdistynyttä Koreaa rajoilleen. Eikä varsinkaan amerikkalaisia rajoilleen. Tässä Kiinan tuki on merkityksellisin, Venäjällä on tällä hetkellä muitakin murheita kuin.
- Ydinase antaa Kimille paljon muskelia: Etelä-Korea liittolaisineen ei voi tehdä mitään, koska Kim voisi päätyä jonkin epätoivoiseen ydinaseen käyttöön. Tai ainakin sen mahdollisuus rajoittaa muita maita.
- Nuorin Kim on ottanut vahvan otteet eliitistä puhdistamalla kovalla kädellä aikaisempia voimahahmoja. Voi olla, että hän kykenee siirtämään vallan eteenpäin dynastiassa, ehkä jopa siskolleen. Tällöin diktatuuri voisi kestää vielä kauankin. Kansa toki kärsisi, mutta siltähän ei kysytä.
- Etelä-Koreassa on tulossa valtaan sukupolvi, jolla ei enää ole omakohtaisia kokemuksia tai lähisukulaisia pohjoisessa. Ei ole ollenkaan varmaan, että tulevat sukupolvet haluavat yhdistysä Pohjois-Korean kanssa: elintaso- ja kulttuurikuilu on kasvanut isoksi. Tämä voi antaa Kimille mahdollisuuden esiintyä vahvana johtajana vielä pitkään, koska painetta ei ehkä tule enää Etelä-Korealta.
Kimien hallinto kaatuu ja kaikki muuttuu:
- Johdon epäsopu: tulee palatsivallankaappaus ja uusi johto aloittaa liennytyksen etelään ja länteen. Tätä on vaikea ulkoa ennustaa: onko se todennäköistä, milloin se voisi tapahtua. Mutta diktatuureissa voi tapahtua nopeitakin muutoksia, kun joku haistaa iskun paikan. Toisaalta voi käydä niinkin, että uusi johtao vain ottaa Kimien diktatuurin yli itselleen.
- “Arabikevät”: Kansa saa todella tarpeekseen ja turvallisuuelimetkin kääntyvät johtajaa vastaan. Muutos on niin raju, että armeijakin jää vain katselemaan sivusta ja kenraalit petaavat itselleen paikkaa “uudistusmielisten” mukaan. Vaikea tätäkin on ennustaa, mutta mahdollista se aina on.
- Kiinan sisäiset muutokset: Kiinassa tapahtuu jotain mullistavaa ja puolueen valta heikkenee/luhistuu. Tällöin P-Korean saama apu ja tuki romahtaisivat. Tämä voisi käynnistää muutokset, esim. jomman kumman edellä kuvatun kehityskulun.
- P-Korea ryhtyy sotimaan: Ydinaseilla ja isolla armeijalla uhitteleva Kim tekeekin virheen ja joutuu oikeasti sotaan. Se voisi tapahtu puolivahingossa tai aliarvion seurauksena. Voisi osoittautua, että armeija ei olekaan niin tehokas kuin se esitti olevansa ja seurauksena olisi isoja tappioita. Armeija ei suostuisikaan käyttämään Kimin komentamaan ydinasetta. Tässäkin voisi johtaa ykköskategorian tapahtumaketjuihin ja Kimien kaatumiseen.
Myrberg tuntee asiansa ja kirjaa voi taas suositella! En uskalla veikata mitään P-Korean tulevaisuudesta, mutta ikuinen ei Kimien dynastiakaan ole. Muutos on vääjäämätöntä.
Lisää aiheista
Pohjois-Korea-podcast: Haastettelussa Kai Myrberg
Koivisto kertoo kirjastaan Ylen haastattelussa (Yle Areena, podcast)