Purokuru ja Lahtinen haastavat miettimään liberalismin käsitettä. Kirja on tyyliltään tahallisen provokatiivinen, eikä yritäkään olla objektiinen, mutta se pakottaa pohtimaan aihetta.
Liberalismi on jämähtänyt ja pikkuporvallistunut
Liberalismi on kapitalismin ystävälliset kasvot. Se on hallinnan tekniikka, joka kätkee hallinnan. Se on arkijärki, jonka olemme omaksuneet.
Kirjoittajat liberalismista
Kirjassa puhutaan ilmiön kahdesta tasosta:
- Pintaliberalismi: tämä näkyy yleisenä puheen tasolla tapahtuvana vapauksien ja yksilöllisyyden ylistyksenä. Kirjoittajat nostavat omana inhokkinaan “startup-puheen”, mutta sitä on myös politiikassa. Tämä on pintakiiltoa, joka ei välttämättä oikeasti tuota mitään liberalistista, voi todellisuudessa jopa pönkittää vanhoja rakenteita.
- Syväliberalismi: kirjoittajien mukaan me olemme kaikki ehdollistettuja liberalismiin jollain syvällä tasolla. Tämä siksi, että se on ollut niin kauan vaikuttamassa politiikan ja talouden taustalla. Jopa vasemmistopuolueet ovat yksilöiden asialla ja “terve järki” politiikassa tarkoittaa automaattisesti omaisuuden ja markkinatalouden pohjaoletusta, että muita malleja ei edes voi olla. Aktivismikin on sujuvasti CV-merkintä ja vie yksilöä kohti itsensä toteuttamista ja omaa kasvua.
Porokuro ja Lahtinen kirjoittavat, miten liberalismi on pysähtynyt Ranskan vallankumouksen jälkeen. Liberaali ihminen tsemppaa tasa-arvoa ja vaatii orjuuden lakkauttamista, mutta ei niiden takia lähdetä oikeasti kapinoimaan. Nykyajan kumoukselliset liikkeet ja ajatukset ovat meidän silmissämme aina vaarallisia ja joka maan sisäinen turvallisuuselin seuraa sellaisiin osallistuvia. Yksilö, omaisuus, turvallisuus ja yhteinen sopimus “tehdä neutraalia järkipolitiikkaa” – ei siihen mahdu mitään radikaalia järjestelmän kyseenalaistamista ja kapinointia.
Kieltämättä tuossa em. kritiikissä on perää. Liberalismin paradoksihan on, että vapaan yksilön ei pitäisi oikeastaan koskaan olla aivan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, vaan etsiä jatkuvasti parempaa mallia. Nyt tätä ei oikein hyvällä katsota.
Yksilön paradoksi
Nautinto pettää, mahdollisuus ei. Ei mikään viini ole niin kuohuvaa, niin tuoksuvaa, niin päihdyttävää kuin mahdollisuuden viini!
Kierkegaard
Kirjassa ollaan ehkä parhaimmillaan, kun kirjoittavat väittävät, että “liberalismi hallitsee vapaudella”. Kaiken mitta on yksilö ja yksilö on oman onnensa seppä. Hänelle myös yhteiskunta antaa kaikki mahdollisuudet menestyä. Pomokin on vain yksilön kehityksen valmentaja, ja yhteiskunta fasilitaattori. Elämä on suuri bisnespeli, jossa kilpaiket muita yksilöitä vaastaan globaalisti – ja esittelet parasta puoltasi omassa mediassasi. Siksi epäonnistuja voi syyttää tilastaan vain itseään, hänellähän oli mahdollisuus! “Miksi et treenannut kovempaa, miksi et perustanut vielä uutta firmaa, miksi jäit vauvan kanssa kotiin vielä 6kk:n jälkeenkin?”.
Tässä osutaan minusta libertaadiuden paradoksiin, joka osoittaa minusta sen utopiaksi (sama pätee minusta kommunismin täydelliseen yhteisomistukseen ja harmoniaan). Yksilöt eivät oikeasti tietenkään ole erillisiä saaria, koska jokainen hyötyä yhteisestä infrasta ja muista yksilöistä.
Kuka voi Länsimaissa sanoa, että “menestyin 100% vain ja ainoastaan oman työni takia, mitään en ole muista hyötynyt”? Siksi verotusta ei voi täysin pois perustella – se on hinta siitä verkosta, jota kaikki käytämme ponnisteluidemme taustalla. Toki verkon laajuudesta voidaan keskustella, mutta olemattomaksi sitä ei mitenkään saa.
Uusi versio liberalismista vai jotain ihan muuta?
Kirja on provokaatio ja unohtaa tarkoituksella paljon sellaista, mikä pehmentäisi kritiikkiä tai jopa osin nollaisi sitä. Väkivallan ja liberalismin käsittely on minusta vähän hassu yksipuolisuudessaan. Se voisi olla tarpeen joillekin sinisilmäisille, mutta epäilen, että he eivät edes tartu koko kirjaan.
En ihan niele kirjoittajien väitetää “kapitalismin kriisistä” tai “liberalismin raunioista”. Toki liberalismi ja kapitalismi liittyvät toisiinsa, koska yksilön omistusoikeus on vähintäänkin implisiittinen osa liberalismia.
Mutta internet muuttaa maailmaa, koska se muuttaa työtä ja mediaa. Siksi muutos on nyt mullistava. Se haastaa kansallisvaltiot ja totutut arvoketjut sekä (työ)identiteetit. Siksi ihmiset käpertyvät helposti takaisin vanhoihin nostalgisiin poteroihin. “Ennen oli paremmin”, “Meidän kansa” tai “Oma raha” tuo turvaa. Mutta riskinä on, että liberalismin parjaamisen ohessa diktaattorit kaappaavat muutoksessa jälleen kerran vallan itselleen. Kiinan valtiokapitalistinen digikontrolli ei varmasti ole se, mitä haluamme!
Itse toivoisin enemmän visiointia yhteiskunnan suunnasta. Tähän kirjoittajat osuvatkin nostamalla esiin automaattisen avaruushomoluksuskommunismin (Purokurohan siitä on Suomessa kirjoittanut). Kirja on tarkoituksellisen yksisilmäinen provosoidakseen lukijaa, ja siksikin se kannattaa ehdottomasti lukea.
Kritiikkini kirjan valinnoista
Lopuksi huomiona kirjassa käsitellyistä liberalismiin liitetyistä ajattelijoista. Kirja käy läpi oikeastaan vain Hobbesin ja Locken ja rakentaa heidän ajattelustaan kirjoittajien mielestä liberalismin ongelmien juurisyyt: itsekkään ihmisen oletuksen ja yksityisomistuksen tärkeyden.
“Uusliberalismin” ongelmia ja taloutta käsitellään paljon, mutta kirjassa unohdetaan (ilmeisen tahallaan) esim. Adam Smith tai Keynes, jotka eivät ole ollenkaan yksiulotteisia kapitalisteja. Jo heidän ajattelunsa tuominen mukaan rikkoisi kirjoittajien luomaa mustavalkoista kuvaa.
Lue lisää
Automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (oma blogini)
Mitä liberalismi on minulle? (vanha blogini)
Pontus Purokuru ja Veikka Lahtinen: Mikä liberalismia vaivaa? (Kosmos-kirjat)