Mikko Porvalin Tiedustelun näkymätön historia, antiikista maailmansotiin käy läpi kirjallisia lähteitä muinaisilta ajoilta. Tiedustelu on yleensä salaista, joten sen historiasta on jäänyt jälkipolville paljon vähemmän dokumentaatiota kuin muista ihmisen tekemisistä. Mutta kauan sitä on harjoitettu!
Jo muinaiset egyptiläiset
Ensimmäiset tunnetut tiedustelutiedot kuvaavat vihollisheimojen liikkeitä ja ovat peräisin Egyptistä Faarao Amanenhet III:n ajalta 1844–1841 e.a.a. Kuuluisassa Megiddon valtauksessa 1478 e.a.a. egyptiläiset käyttivät hyväkseen tiedustelutietoa ja sitä, miten vastustaja oletti hyökkääjien etenevän. Myös Assyriasta on jäänyt kirjallista tietoa tiedustelusta. Puhutaan siis ihmisyhteisöihin olennaisesti kuuluvasta toiminnasta!
Aleksanteri Suuri perusti armeijaana etujoukoisiksi nopeita ja keveitä tiedustelijoita tukimaan tulevaa maastoa, mutta tämä oli oikeastaan vain armeijan liikkumisen apu: suunnistamista ja muonituksen suunnittelua. Varsinainen tiedustelu, tietojen hankkiminen vihollisilta ja ystäviltä alkoi vasta myöhemmin. Tosin jo Sun Tzu painottaa tiedustelun ja tiedon merkitystä sodassa (viisi eri tyyppistä “asiamiestä” eri tarkoituksiin) ja kehottaa käyttämään myös vääristeltyä tietoa hyväksi vihollisen harhauttamisessa.
Maailman vanhimmat ammatit
Mooseksen kirjassa vakoillaan ensimmäisen kerran, kun Joosua ja Kaaleb käyvät tiedustelemassa Kaanaanmaassa esiintyen paikallisina. Siitä on tullut viinimarjaterttu tiedustelun/vakoilun tunnukseksi maalaustaiteessa (vakoojat toivat sen mukanaan merkkinä löytämästään viljavasta maasta).
Nimitys maailman toiseksi vanhimmasta ammatista tulee myös Raamatusta, Kaanaanmaan tiedustelun jälkeisiltä ajoilta. Joosua määräsi vakoojia tunkeutumaan piiritettyyn Jerikoon ja heidät piilotti siellä prostituoitu Rahab. Maailman vanhinta ammattia siis harjoitettiin jo ennen vakoilua.
Katolinen kirkko on ollut kautta aikojen suuri tiedusteluorganisaatio, koska se oli pitkään ainoa laajasti toimiva kirjoitustaidollisia jäseniä työllistävä organisaatio.
Ilman dokumentointia ja arkistointia tiedustelulla kerätystä tiedosta ei saadakaan hyötyä irti. Vasta eri lähteistä tulevaa tietoa analysoimalla päästään sen hyödyntämiseen. Siksi tiedustelu jakautuu nykyäänkin tiedon mahdollisimman laajaan hankintaan ja hankitun tiedon analysointiin. Vatikaanin kirjaston holveissa on varmasti valtavasti erittäin mielenkiintoisia dokumentteja vuosisatojen poliittisten valtapelien yksityiskohdista!
Vakoilu ja tiedustelu eivät eronneet toisistaan antiikin aikana, vaan homma perustui mahtisukujen/kuninkaiden omien kauppa- ja suhdeverkostojen käyttämiseen tietojen hankinnassa, paljon perustui henkilökohtaisille suhteille. Tätä kuvataan draamassa esim. Game of Thronesissa, jossa tiedustelun mahtimiehiä ovat laajalle verkottuneet ja vauraat kauppiaat. Tieto on valtaa, ja bisneksessä erityisesti. Rooman keisaritkin tukeutuivat tällaisiin verkostoihin ja usein ne olivat dynastioille tärkeitä periytyessään suvussa seuraaville. Kuninkaiden ja sotapäälliköiden tarpeista syntyivät vähitellen 1800-luvulla valtiolliset tiedusteluorganisaatiot ja niiden jatkuvat tiedonhankinnan ja -analyysin prosessit.
Tiedustelu renesanssista maailmansotiin
Machiavelli suositteli lähettiläitä pitämään mukanaan naamioituneita upseereja, jotka pyrkisivät tutkimaan valtioiden armeijan vahvuuksia ja heikkouksia. Kardinaali Richelieu loi Ranskassa 1600-luvun alussa systemaattisen postin purkamisen ja seurannan, cabinet noir-järjestelmän. Se kopioitiiin nopeasti muihin mahtimaihin ja oli käytössä pitkään. Myöhemmin britit hyödynsivät ensimmäisessä maailmansodassa hallitsemaansa globaalia lennätinverkkoa, ja kuuntelivat kaiken liikenteen, minkä vain pystyivät.
Iso tiedustelun voitto oli Englannin Espanjan “voittamattoman armadan” tulosta hankkimat ennakkotiedot. Ne mahdollistivat Englannin valmistautumisen oikealla tavalla ja Espanja hävisikin sodan 1588. Englanti värväsi vakoilijoita satamiin sekä kauppiaspiireihin ja sai tietoa tulevasta hyökkäyksestä jo 2 vuotta etukäteen. Tämä oli alkusoitto Englannin pitkälle meriherruudelle ja varmasti myös imperiumin syntymiselle.
Ensimmäisenä systemaattisemmin tiedustelua organisoi Napoleon, jolla oli esikunnassaan ja joukkoyksiköissään tiedustelufunktiot. Napoleon myös lähetti aatelisia eri hoveihin tehtävänään onkia tietoja joukkojen ryhmityksistä ja resursseista. Se oli yksi syy Napoleonin voittoihin: hän vain yksinkertaisesti tiesi etukäteen toimintaympäristöstään enemmän kuin vihollinen ja osasi valmistautua paremmin. Napoleonin systeemissä myös alkoi olla siviili- ja sotilastiedustelua, jotka erosivat toisistaan.
USA:n sisällissota oli ensimmäinen, jossa vakoiltiin ja tiedusteltiin tosissaan. Tämä oppi ehti vähän jo unohtua Clausewitzin aikaan, mutta ensimmäinen ja toinen maailman sota toivat tiedustelun yhdeksi tärkeimmistä valtioiden ja armeijoiden toiminnoista (mm. kuuluisa Bletchley Park). Nykyään tiedustelutieto on vähintään yhtä tärkeää armeijalle kuin varsinainen kova taisteluvälineistö.
Suomessa tiedustelua tehtiin jo ennen itsenäistymistä. Yksi iso tiedustelumoka tapahtui Kustaa IV Adolfille, joka ei ottanut läheisen miehensä Pietarista lähettämiä selkeitä havaintoja ja varoituksia lähestyvästä venäläisten hyökkäyksetä tosissaan. Suomi jäikin sodassa Venäjälle 1809. Myöskään 1944 suurhyökkäyksen valmistelusta tulevia tiedustelutietoja ei osattu päämajassa kunnolla ottaa tosissaan, vaikka tiedustelutieto siihen viittasi.
Suomessa tehtiin paljon NL-tiedustelua. Tiedustelijoita kävi rajan takana Karjalassa vielä 50-luvulla ja tutkittiin mahdollista valmistautumista uuteen sotaan. Tästä on suomessa tehty kirjoja mm. Salaisen sodan asiamies.
Tiedustelupalvelut ja kv-yhteistyö
Tiedustelupalveluita alkoi muodostua myös 1800-luvun puolivälissä, ensimmäisen varsinaisen perusti Itävalta-unkari 1850. Perässä tulivat Preussi, Venäjä, Ranska, Englanti jne. Brittien tiedustelupalveluilla (näkyvimmin MI5 ja MI6) on julkisuudessa kovin brändi. En ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta kirjoitta hyvin perustelee, että sillä on merkitystä saadun tiedon laadulle ja laajuudelle, koska brittitiedusteluun luotetaan ja se todennäköisesti kerää laadukkaimmat vuotajat suojelukseensa.
Valtioiden välinen poliisiyhteistyö alkoi muodostua myös 1800-luvun lopulla, kun yksinvaltaisia hallituksia vastaan tehtiin iskuja. Poliittisia murhia oli kymmeniä: Aleksanteri III:sta keisarinna Sisiin ja jopa USA:n presidentti McKinley. Yhteistyötä viriteltiin monta kertaa, mutta vasta 1923 perustettiin Interpolin edeltäjä ja siihen Suomikin liittyi 1928. Natsit kaappasivat sen hallinnan ja johtajina oli niinkin karuja hahmoja kuin Heydrich ja Kaltenbrunner! Siksi tiedustelutoimintaa pitää olla läpinäkyvästi demokraattisten parlamenttien valvonnassa, jotta ne eivät ala toimia tarkoitustaan vastaan.
Mitä tästä jäi käteen?
Kirjoittaja summaa lopussa, että tiedustelu on viime kädessä aina riippuvainen arvoista. Myös tiedustelun on sivistysvaltiossa toimittava niiden mukaan, se ei voi olla rajoittamatonta ja valvomatonta. Tätä on viime aikoina pohdittu Suomessa paljon tiedustelulain uudistuksen yhteydessä. Mitä tahansa tehdään, pitäisi voida olla mahdollista marssia median eteen ja sanoa: “Kyllä, olemme näin toimineet. Teimme sen näistä-ja-näistä syistä. Se oli mielestäni tarpeen tämän-ja-tämän takia.” Tästä olen Porvalin kanssa samaa mieltä. Toivotaan, että periaate pysyy päättäjillä ja tiedustelijoilla mielessä!
Kirjaan on piilotettu yllätys: kirjan kannen tekstit hohtavat pimeässä – mainio viittaus salattuun toimintaan! 🙂
Tässä laajempi esitys aiheesta, pitää itsekin lukea: