Saksan hirmuvallan kaatuminen johti kaaokseen keskitysleireillä ja puolueen eri tasoilla. Suomalaisia oli leirien koneiston jauhettavana, mutta heitä oli myös natsien myötäilijöissä. Näistä toisistaan tietämättömistä ihmisistä kertovat nämä kaksi kirjaa.
Stutthofin selviytyjä
Kirjoitin aiemmassa postauksessa suomalaisten merimiesten keskitysleirikokemuksista ja niitä käsittelee myös kanadalaisen Liisa Kovalan isänsä haastatteluista koostama Stutthofin selviytyjä – suomalainen merimies kuolemanleirillä (Docendo, 2020). Kirjan seuraa kronologisesti Aarne Kovalan elämää koko sodan ajan alkaen Oulusta vuonna 1941.
Saksalaiset tulivat Ouluun ja Lappiin ja varsinaiseen sotaan siellä saatiin ensipuraisu Oulun pommituksissa, jolloin Aarne oli 13-vuotias. Hän muutti vanhempien vastusteluista huolimatta koulun jälkeen Helsinkiin sukulaisten perässä ja pestautui lopulta laivalle valehtelemalla ikänsä. Hän ehti vuoden verran seilata Itämeren satamia ja tottua laivaelämään sekä satamakaupunkien meininkiin. Syyskuun lopussa Suomi teki aselevon NL:n kanssa Aarnen M/S Wappu oli satamassa Puolassa. Suomalaiset ja muut miehistön jäsenet internoitiin ensin satamaan, mutta siirrettiin kuukauden odottelun jälkeen Stutthofin keskitysleirille. Siellä heidät laitettiin tekemään töitä tehtaissa ja maaseudulla, aikalailla samoin kuin juutalaiset ja muut keskitysleireille heitetyt.
Kohtelu oli karua ja vankeja kuoli huonoon ruokaan, pahoinpitelyihin ja tauteihin. Suomalaiset saivat joskus pientä helpotusta norjalaisten vankien saamista Punaisen Ristin apupaketeista. Kun rintama alkoi lähestyä Stutthofia meno yltyi entistä kaoottisemmaksi (tästä lisää toisissa kirjoissa, joista kirjoitin) ja hengestään saattoi päästä täysin satunnaisista syistä. Lopulta vangit laitettiin kävelemaan keväällä 1945 talvikelissä kohti länttä. Aarne pääsi parin muun kanssa välillä pakenemaankin vankikulkueesta, mutta joutuivat uudestaan kiinni. Viimeisinä päivinä ennen Saksan antautumista myös vanginvartijat alkoivat häipyä kuka mihinkin. Vapautus tuli brittien saavuttua pohjoiselle rannikolle. Osa vangeista oli todella huonossa kunnossa ja ihmisiä kuoli vielä vapautumisen jälkeenkin. Suomalaiset joutuivat olemaan jonkin aikaa Saksassa liittoutuneiden järjestämissä tiloissa, kunnes lopulta pääsivät Ruotsiin. Osa heistä toipui nälkiintymisestä ja taudeista aika pitkään, ennen kuin pääsivät palaamaan kotimaahan.
Suomessa heidät vielä vietiin Hangon leirille kuulusteluihin, koska haluttiin löytää mahdolliset natsien kätyrit ja sotarikolliset. Tämän Aarne ja merimiehet kokivat tietysti suurena loukkauksena, varsinkin kun heidän kertomuksiaan keskitysleireillä ei tahdottu uskoa. Sodan jälkeen heidät käytännössä unohdettiin ja se oli monille tietysti katkeraa ja raskasta. Tämä historia oli itselleni täysin tuntematonta ennen aikaisempia kirjoja ja Kovalan kirja kertoi samaa tarinaa yhden ihmiset näkökulmasta.
Aarne Kovala päätyi Suomeen paluunsa jälkeen Kanadaan, jossa myös kuoli 2003. Tytär teki kirjan isänsä haastatteluiden perusteella ja täydensi sitä myös muista lähteistä. Karttoja hän ei jostain syystä ole kirjaan liittänyt, olisi helpottanut lukijaa. Hän ei itse osaa suomea, eikä ole Suomessa asunut. Vaikea sanoa, miten paljon kirjassa on kuulopuheisiin perustuvia yksityiskohtia, mutta tarinan isoa kaarta se ei muuta. Hyytävää luettavaa yksistä ihmiskunnan synkimmistä hetkistä.
Natsien kätyrit Suomessa
Itselleni täysin tuntematon osa toista maailmasotaa on suomalaisten oikeistopiirien toiminta natsien vastarinnan ja mahdollisen sissisodan tukena sodan viimeisinä aikoina. Tätä käsittelee Martti Backmanin Hirmuinen aika – saksalaismielinen vastarinta 1944–1945 (Docendo, 2021).
Saksalaismielisen porukan ydinryhmää olivat kirjan perusteella vapaaehtoiset SS-miehet. Heitä tukivat tietyt oikeistolaiset poliitikot, liikemiehet sekä yläluokkaiset yksityishenkilöt. Varmasti mukana oli myös ns. tavallista kansaa, mutta tässä kirjassa käydään teemaa läpi paljolti vanhan aatelissuvun edustajan, Leponiemen kartanon omistajan, Ruth Munckin toimien kautta. Hänet tuomittiin maanpetoksesta sodan jälkeen.
Munck oli kommunismin vastainen ja lähti jääkäreitä auttamaan jo ensimmäisen maailmansodan aikaan. Sitten hän jatkoi samaa toisessa maailmansodassa SS-vapaaehtoispataljoonan mukana. Suomen irtautuessa sodasta, Munck lähti Berliiniin SS-päämajan palvelukseen auttamaan suomalaisia naisia, jotka olivat muuttaneet saksalaisten joukkojen perässä Saksaan. Hän myös auttoi SS:ää aloittamaan suomalaisten naisten rekrytointia vakoojiksi. Homma jäi kesken, kun Saksa hävisi sodan, mutta sitä valmisteltiin ja naisia valittiin koulutukseen. Muutamien tarinaa kirjassa käydäänkin läpi. Yksi oli joutunut vahingossa ensin Werwolf-koululle.
Toinen kertomus, joka seuraa Munckin tarinaa on SS-mies Jouko Itälän matka sotien läpi suomalaiseksi SS-kapteeniksi itärintamelle ja lopulta kouluttajaksi Elsassin suunnalle. Siellä hän kouluttu ulkomaisia, erityisesti Pohjoismaalaisia vapaaehtoisia, ja hänen oli tarkoitus tehdä samaa Norjassa Saksan viimeisinä aikoina. Homma alkoi kuitenkin levitä ja hajota, jolloin hän jäi ikään kuin ilman töitä Norjaan. Hän sai pelastettua vaimonsa Berliinistä Norjaan ja yritti muutaman muun SS-miehen kanssa paeta Ruotsiin. He jäivät kiinni ja Itälä oli liittoutuneiden vankina Norjassa. Hän pääsi palaamaan kotiin 1946 ja tuomittiin Suomessa kuritushuoneeseen yli vuodeksi. Hän esitti ilmeisesti itsensä vain isänmaallisena sotilaana, joka ei ollut natsi, mutta tuskinpa SS-kapteeniksi ihan vain sotilaana pääsee. Hän oli lisäksi SS-päämajankin kanssa tekemisissä ja oikein kouluttajana SS-joukoille. Vapauduttuaan SS-historiasta ei tuntunut olevan mitään haittaa ja älykkäästä miehestä tuli merkittävä yritysjohtaja ja sai lopulta talousneuvoksen arvonimenkin. Hän on ministeri Jaakko Itälän veli ja Ville Itälän setä.
Munck kiisti loppuun asti osallistumisensa vakoiluun, mutta hänet tuomittiin maanpetoksesta neljäksi vuodeksi Kakolana muiden vastaavien kanssa (mm. Lauri Törni). Hän sai viettllä aika leppoisia vankioloja, tuoda jopa omia huonekaluja ja taidetta selliinsä. Hän myös liikkui vapaasti vankilan alueella tehdessään työtä vankilan sairaalassa, hänellä oli jopa omat avaimet. Häellä kävi myös jatkuvasti arvovaltaisia vieraita vankilassa. Munck vapautui aikanaan ja palasi kartanoonsa. Siellä hän piti tilaisuuksia ja juhlia entisille SS-miehille ja muille äärioikestomielisille, hänen luonaan kävi myös entisiä SS-miehiä ulkomailta. Hän kuoli 90-vuotiaana Helsingissä, eikä kai koskaan suostunut näkemään tekemisissään mitään väärää.
Lue lisää
Suomalaiset merimiehet natsien keksitysleireillä, oma blogi kirjoista
Jouko Itälästä Iltalehdessä osana juttua SS-vapaaehtoisista
Syksyllä 1944 Ruth Munck loikkasi natsi-Saksaan (Ilta-Sanomat, 2018)