Ymmärtäkää persuja!

Kirjoitan tätä katsoessani 11.4.2019 Ylen puoluejohtajien vaalitenttiä. Se aloitettiin käsiäänestyksellä siitä, kuka ei tekisi hallitusyhteistyötä persujen kanssa. Lähes kaikki nostivat kätensä ja jatkettiin tuomitsemalla persujen arvoja ja puolueen olemusta. Tilanne muistuttaa Ruotsin tilannetta. Siellä tällainen on vain vahvistanut paikallista oikeistopupulisti/nationalistista puoluetta.

Perussuomalaisten nousun takana olevia mekanismeja ei haluta ymmärtää. Eivät persujen äänestäjät ole tyhmiä, he reagoivat maailmaan omasta näkökulmastan loogisesti, vaikka ääneen lausutut perusteet eivät välttämättä järkeviä aina olisikaan. Tulevaisuus ja maailman muutos pelottaa – siihen pitäisi antaa tukea ja auttaa jokaista ihmistä löytämään itselleen arvokas paikka.

Jokainen kaipaa arvostusta

Jokainen kaipaa omalle identiteetilleen arvostusta yhteiskunnassa. Tämä on yksi (ainakin oman ymmärrykseni mukaan) olennainen ajatus Francis Fukuyaman kirjassa Identity: The Demand for Dignity and the Politics of Resentment. Globalisaatio on nostanut keskimäärin maailman vaurautta ja absoluuttisten köyhien määrä on vähentynyt. Mutta vanhoissa maissa moni ei olekaan enää automaattisesti paremmassa asemassa kuin aikaisempi sukupolvi. Omaa identiteettiä on vaikea löytää ja saada sille arvostusta (ja myös suhteellista elintasoa). Tämä ahdistaa ja katkeroittaa. Yksi kanava purkaa katkeroitumista samassa tilanteessa olevien kanssa on nationalismi ja nostalgia.

USA:ssa trumpismin taustalla on perinteisen amerikkalaisen työväenluokan ja pienyrittäjäkentän kokema muutos. Enää ei työelämässä pärjää ilman koulutusta ja perinteisen duunariammatit eivät takaa hyvää toimeentuloa ja arvostusta. Maailma ja liike-elämä on yhä globaalimpi ja työ yhä immateriaalisempi. Lisäksi ympäristöasiat ovat muuttaneet mm. energiantuotantoa ja kulutustottumuksiin aiheutuu paineita. Tämä muuttaa perinteisiä identiteettejä ja tulevaisuus ei näytä enää selvältä jatkumolta, joka jatkuu edellisen sukupolven tyyliin. Trump alkoi tämän pelon ja muutoksen keulakuvaksi, lupasi palauttaa “Amerikan taas suureksi” ja palauttaa amerikkalaisen unelman “kansalle”. Tätä muutosta kuvaa hyvin J.D. Vancen Hillbilly Elegy: A Memoir of a Family and Culture in Crisis.

Suomessa tilanne on mielstäni saman tyyppinen. Kun ajaa Suomen läpi Helsingistä nelostietä Ouluun, niin matkalla ohittaa monta kentuckya ja ohion syrjäistä piirikuntaa. Olen melko varma, että Viitasaaren ABC:lla keskustelupiiri löytäisi saman sävelen vastaavan Amerikan sydänmaiden porukan kanssa. Haukuttaisiin pääkaupungin viherpiipertäjiä ja eliittiä sekä haikailtaisiin takaisin “vanhoja hyviä aikoja”. Haluttaisiin “kuivata pääkaupungin suo”. Aseetkin valtion vasemmistolaiset haluavat kerätä pois ja metsästyskin kieltää! Suomessa muisteltaisiin Kekkosta ja Amerikassa Reagania.

Molemmissa maissa jää paljon nuoria miehiä uuden akateemis-digi-työlämän ulkopuolelle jo peruskoulun jälkeen. Nuori ei löydä itselleen arvostusta, oman identiteetin ja paikan löytäminen on vaikeaa. Tämä aivan loogisesti johtaa katkeruuteen ja aletaan (porukalla) keksiä tälle pahalle ololle syitä. Ne löytyvät sitten jostain: ulkomaalaisista, “ilmastovouhotuksesta”, “Washingtonin eliitistä” jne

Vanhat puolueet ovat pihalla

Perussuomalaiset ja Trump ovat tulleet täyttämään avautunutta poliittista lokeroa. Tehdään identiteettipolitiikkaa. Ratkaisuksi tarjotaan yksinkertaisia ratkaisuja ja haetaan voimaa nostalgiasta: “MAGA”, “Äänestä Suomi takaisin” jne.

Mitä tekevät vanhat puolueet? Globalisaatiossa ja uudessa työssä mukana oleville (tai siinä mukana olevaa esittäville) persujen/trumpismin retoriikka ja arvot näyttäytyvät vanhanaikaisilta. Ne osoittavat sormella, miten hölmöä esim. maahanmuuton pitäminen isoimpana ongelma on ja suorastaan ilkkuvat kannattajien yksinkertaisuudelle. Syy voi olla, että päättäjillä ei ole omakohtaisia kokemuksia syrjäytymisestä tai siitä tunteestä, että ei voi päästä edes vanhempiensa nauttimaan yhteiskunnalliseen asemaan ja arvostukseen. Myönnän itsekin tähän syyllistyneeni ja näen sitä omassa tuttavapiirissäni jatkuvasti. Arjen kokemus ja tulevaisuuden unelmat eivät kohtaa.

Kun vanhat puolueet eivät ymmärrä ja anna arvoa persujen kannattajien tunteille, niin se johtaa persujen vahvistumiseen ja kannattajapotentiaalin tehokkaaseen realisoitumiseen. Kun alkuperäinen Perussuomalaiset muuttui entistä maahanmuuttovastaisemmaksi ja populistisemmaksi, niin muutoksen syitä ei muissa puolueissa tajuttu. Omassa kuplassanikin Helsingissä persuille yleisesti naureskellaan. Se onkin helppoa, kun persuilta heitellään esim. juttuja räjähtelevistä lepakoista tai presidenttiehdokas puhuu evoluution kieltämisestä. Tämä kaikki kuitenkin vain vahvistaa persujen identiteettiä ja ryhmähenkeä: “Näytetään eliitille”, “Minun dieseliä ei kyllä viedä”, “Pojat on poikia ja tytöt on tyttöjä!” jne.

Mitä pitäisi tehdä?

Miten saadaan näin eri laidoilla pelikenttää olevat jengit ryhmäytymään? Miten saadaan enemmän dialogia ja ymmärrystä toisten fiiliksistä? Miten kannustetaan löytämään uusia uria ihmisille, löytämään turvallisen ja optimistisen tulevaisuuden?

Myönnän suoraan, että en tiedä, miten se pitäisi tehdä. Kun katsoo keskustelua Twitterissä ja vaalikeskusteluja (olen niitä katsonut paljon!), niin tuntuu vaikealta löytää yhteistä tekemistä. Tässä kaivattaisiin Timo Honkelon hahmottelemaa rauhankonetta. Mutta se on mielestäni selvää, että oikeistopopulismia ei saa ruokkia sulkemalla sitä pois poliittisesta päätöksenteosta. Siinä voi olla riskinsä (kuten Weimarin tasavallan loppunäytös osoitti), mutta vaihtoehto ainakin on populismia vahvistava. Kategorinen sulkeminen Ruotsin tyyliin ei toimi.

Ehkä meidän pitää vain jokaisen yrittää omassa lähipiirissämme ja kommunikaatiossamme yrittää ymmärtää niitä, joita tulevaisuus pelottaa. Kuunnellaan ja yritetään olla tuomitsematta. Tätä aihetta sivusi hienosti juuri kolumnissaan Maaret Kallio.

Ei saa tuomita toisen identiteettiä, koska se lopettaa dialogin. Meidän pitää kuunnella toisiamme, jotta voimme ymmärtää. Helppoa se ei ole, mutta pakko on yrittää.