Kirjoitin ajatuksiani liberalismin kritiikistä edelliseen blogipostaukseeni. Kannustimena toimivat Yuval Noah Hararin kirjat Sapiens ja Homo Deus sekä Jari Ehrnroothin kolumnit.

Liberalismin tulevaisuudesta

Kansa muodostuu vapaista yksilöistä ja on edustajiensa välityksellä oman itsensä hallitus. Liberaalilla demokratialla ei ole muuta oikeutusta. – John Locke

Jos yksilöä ei ole, niin eikö Locken määritelmä yhteiskunnallisesti toimivasta kansasta (joka tarkoittaa joukkoa saman perustuslain hyväksyviä yksilöitä, ei siis mitään nationalistista myyttistä entiteettiä) enää toimikaan? Kaikkihan lähtee yksilöstä ja hänen oikeuksistaan ja yksilön itsenäisesti päättämästä toiminnasta? Mikä on koko homman perusta?

Itse en lähtisi Hararin pohdintojen mahdollistamalle synkälle polulle. En näe humanismin perustaa täysin menetettynä tapauksena, vaikka tieteellistä todistusta ei ihmisarvolle ole. Mielestäni (tässä toistan vain itseäni viisaampien kirjoituksia) ihmisarvo on oikeastaan vain järjellä postuloitu malli, jota voidaan käyttää apuna meille ihmisille mukavat ja turvalliset olosuhteet takaavaa toimintaympäristöä järkeiltäessä – ja myös moraalikoodisto (jos sellaista sanaa halutaan käyttää) syntyy tämän järkeilyn kautta.

Emme edelleenkään siis tarvitse mitään yliluonnollista isähahmoa vahtimaan ja rankaisemaan asettamansa moraalikoodistonsa mukaan, eli siinä mielessä humanistisella linjalla mennään. Mutta emme mielestäni myöskään tarvitse yksilölle kvanttimekaanista todistusta.

Siis itse itseäni vahtien toteutan tiettyjä arvoja, koska koen, että niiden mukaan elämällä voin varmistaa itselleni ja muille ihmisilleni (ystävät, lapset, liikekumppanit, satunnaiset tutut, tosi-tv:n sankarit jne.) turvallisen elämän viitekehyksen.

When I do good I feel good, when I do bad I feel bad, and that’s my religion. – Tuntematon (Abraham Lincolnin kirjoittamana tullut tunnetuksi)

Riippumatta siitä, onko “vapaa tahto” teknisesti ottaen oikeasti vapaata (fysiikan näkökulmasta tuskin on), voin silti tässä liberalistisessa viitekehyksessä rakennetussa yhteiskunnassa tehdä itselleni ja ympäristölleni (ihmiselle lajina) mielekkäitä toimia. Tavallaan siis luon elämälle tarkoitusta, ilman mitään teististä uskoa. Enkä myöskään vajoa täysin kyyniseen henkiseen kuoppaan odottamaan fyysisen ruumiini lakkaamista. Tai masennu maailmankaikkuden kohtalosta termodynamiikan lakien vääjämättömyyden edessä.

Miten siis eteenpäin?

Elämä on ihmisen parasta aikaa. – Matti Nykänen

Näen kuitenkin humanismin ja liberalismin parhaana approksimaationa mallista, jonka mukaan kannattaa elämää ja yhteiskuntaa järkeillä. Mutta pitää tiedostaa, että ihmisarvo tai muut “perustavat” arvot ovat myös aina haastettavissa ja evoluution armoilla.

Voi olla, että ihmislaji tulevaisuudessa esimerkiksi muuttuu kognitiivisesti täysin erilaiseksi (sulautuu tietoverkkoihin tms.), jolloin humanismikin muuttuu ja kehittyy. Mutta itse olen kyllä nykyisen fysiologian ja kognitiivisten kykyjeni vanki, ainakin tällä hetkellä.

Mutta tämä kaikki ei tarkoita, etteikö minun pitäisi käyttää jatkuvasti järkeäni asian pohtimiseen ja haastamiseen, ihmetellä ympäristöäni. Tietysti myös sallia sama muille lajitovereille.

Immanuel Kantin hengessä: “Sapere aude!“, siis edelleen 🙂