Kirjakatsauksessa Seppo Tiitisen muistelmat ja Risto Uimosen kirjoittama kirja Sauli Niinistön ensimmäisestä presidenttikaudesta.
Tiitinen ja Supo
Hiiren piti olla koko ajan kissaa ovelampi.
Pekka Ervastin kirjoittama Suojelupoliisin entisen päällikön Seppo Tiitisen muistelmat Tiitinen – Vakoilijoita ja veijareita on mielenkiintoinen ikkuna poliittisen poliisin (tai sisäisen turvallisuuden poliisin) työhön erityisesti Neuvostoliiton aikana. Laki oli aikanaan sellainen, että Supo (tai Suopo, kuten Tiitinen sen kirjoittaa) oli tiukasti presidentin ohjauksessa. Tiitinen on keskustalainen ja sillä varmasti oli ratkaiseva merkitys hänenkin valinnassaan. Supon päällikkö tapasi presidentti säännöllisesti ja briiffasi presidenttiä tilannekuvasta ja toi asioita presidentin päätettäväksi.
Tiitinen Supon jälkeen eduskunnan eduskunnan pääsihteeri ja oli erityisesti peruslakiasioihin perehtynyt. Kirjassa on myös taustaa peruslain muutoksille, joiden jälkeen parlamentarismi on siirtynyt käytännössä parlamentarismiin.
Vakoojat Suomessa
NL:n aikana Suomessa oli paljon venäläisiä vakoojia ja tiedustelumiehiä (lähinnä KGB:n ja GRU:n organisaatioista). Supon yksi tärkeä tehtävä oli tietää, ketä he ovat ja seurata heidän tekemisiään. Muiden maiden kanssa ei ongelmia paljon ollut ja yhteistyö toimi länteen ilmeisesti hyvin. Kirjassa mainitaan vain yksi Ranskan sotilastiedustelun omapäinen toiminta maassamme.
Toinen tärkeä tehtävä oli vahtia kommunisteja (mm. taistolaisia) ja heidän kaveeraustaan NL:n kanssa. Siihen liittyi politiikkaa, henkilökohtaisia ambitioita ja pimeää itärahaa. Kommunistien merkitys väheni vuosien saatossa, kun kävi selväksti, että edes NL ei enää halunnut heidän toimivan vallankumouksellisesti Suomessa.
Neuvostoliittolaisia karkotettiin tasaisesti, useampi vuodessa Tiitisen aikana. Ne tehtiin yleensä hiljaisesti, eikä asiasta tehty julkista. Illegaaleja ja tavallisia tiedustelumiehiä paljastettiin. Poliikkoihin NL pyrki soluttautumaan jo nuorisopolitiikan vaiheessa ja hoitamaan suhdetta sitten mahdollisimman hyvin pitkäänkin, jos ihminen saatiin koukkuun. Kirjassa mainitaan, että esim. 1980 oli tiedossa 41 NL:n tiedustelijaa, joita tarkkailtiin, suomalaisten värvättyjen määriä ei mainita. Tärkeintä oli näyttää vastapuolelle, että mikä tahansa ei käy ja valvonta toimii. Toisaalta ei haluttu turhaan ärsyttää NL:ää, kuten monet länsimaat tekivät julkistaessaan karkotuksensa.
NL teki myös töitä KGB:n ns. X-linjalla, joka hankki tieteellisteknistä tietoa. Tätä Supo vahti myös ja kirjassa käydään läpi mm. kuuluisa Eila Helinin tapaus, joka kieltämättä on aikamoinen vakoilutarina!
Pehmeät kädet, tiukka ote. (Tiitinen Koivistosta)
Viktor Vladimirov oli paljon esillä kirjassakin (“Vihtori”, kuten Tiitinen häntä kutsuu). Ilmeisesti kyseessä oli tiedustelun ammattimies, jonka kanssa hommat sujuivat aika asiallisesti. Hän ei alkanut vänkäämään ilmiselvistä asioista, jos joku esim. jäi kiinni, business as usual. Hän hääräsi paljon poliitikkojen kanssa ja mm. -82 presidentinvaaleissa yritti puskea NL:n asialla Karjalaista presidentiksi. Toisaalta hänelläkin oli kai vähän oma lehmä ojassa sikäli, että ei halunnut joutua Suomesta poiskaan. Täällä oli paljon mukavampaa olla kuin jossain Moskovan virastossa. Hänellä oli ilmeisen mieleinen kesäpaikkakin Suomessa.
Tiitinen rakensi länsitiedustelupalveluihin suhteita ja piti niitä yllä aktiivisesti. Suomeen ei ihan luotettu kaikissa maissa, koska suomettuminen oli niin vahvaa ja tietojen valumista itään pelättiin. Mutta ei Suomea sentään NL:n vasallina pidetty. Toivottavasti tästä on jo nykyään päästy selkeästi länsilinjalle!
Loikkarit
Itseäni jäi kaivelemaan Suomen tiukka suhtautuminen NL:stä loikanneisiin. Joskus heitä päästettiin sormien läpi Ruotsiin ja Norjaan, mutta yleensä heidät vain kylmästi palautettiin. Toki tämä alkoi Koiviston kaudella pehmetä, kun NL heikkeni. Viimein 1987 Koivisto linjasi, että loikkareita ei enää palauteta. NL nieli päätöksen silloin mutinoitta.
Suomalaiset yksityishenkilöt auttoivat neuvostoliittolaisia loikkaamaan. Supo ei näistä kai yleensä vihiä etukäteen saanut. Yksi tunnettu tapaus on Jyrki Koulumiehen auttama viulisti Mullova. Koulumiehen kirja minulla onkin hyllyssä – hieno pala historiaa ja henkilökohtaista sankaruutta sekin.
Osa loikkareista oli varmasti kaksoisgentteja myös ns. koepalloja. Mutta silti on vaikea täysin hyväksyä lähes kategorista NL:n tahtoon taipumista. Olisiko tässä ollut mahdollisuutta toimia humaaninnimkin?
Niinistö ja presidentin valta
Risto Uimonen on kokemukseni mukaan erikoistunut kirjoittamaan hyvin myötäsukaisia elämänkertoja. Hänen kirjansa Sauli Niinistö – Tasavallan presidentti ei tee poikkeusta, mutta on otteeltaan aika neutraali. Uimosen Sipilästä kirjoittama kirja on suorastaa ylistävä ja välillä melkein mainostekstiä kohteesta.
En ehtinyt lukea aivan jokaista lukua, mutta kirja käy hyvin läpi Niinistön poliittista uraa ja hänen toimintaansa. Kirjasta piirtyy aika kuiva ja asiallinen kuva maalaisjuristista, josta tuli viimein presidentti. Niinistö on ilmeisen tarkka julkikuvastaan ja piinkova poliittinen peluri. Viime aikaisten tapahtumien perusteella myös ilmeisesti aika herkkä arvostelulle.
Itselleni ei kirjassa ollut sinällään mitään uutta tietoa, mutta yksityiskohtia tulee paljon. Toki vaikea tietää, mitä on jäänyt paljastumatta julkisuuteen ja mitä on tullut korostetusti esiin painotuksissa. Tiedustelusta ja Suposta kirjassa ei puhuta mitään. Eikä Niinistön Nato-kannasta tule tämäkään perusteella oikein selvyyttä. Kansanäänestykseen takertuminen tuntuu minusta lähinnä aiheen väistelyltä.
Ei se Nato-kanta voi olla sen selkeämpi, jos olen sitä mieltä, että näissä olosuhteissa ei. Kyllä tai ei on tässä siinä suhteessa huono, että suljet ikuisiksi ajoiksi ovesi. (Niinistö, KL, 10.1.2018)
On aika ironista, että mies joka oli uudistamassa perustuslakia nimenomaan presidentin valtaa riisuvaksi esiintyy nykyään vanhakantaisena “maan isänä”, joka takertuu valtansa rippeisiin ja yrittää hamuta sitä hallitukselta lisääkin. Esiintyypä vielä julkisuudessa toimittajiakin arvostelevana presidenttiä. Onko mieli perustuslain suhteen muuttunut tai valta turmellut – vai molempia?