Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä eniten helmikuussa 1944. Monen sattuman summana niistä selvittiin kuitenkin aika vähillä tuhoilla.
Historiantutkija, dosentti Ville Jalovaara on selvittänyt tarkasti pommitusten kulkua kirjassaan Helsinki 1944 – Taistelu pääkaupungista.
Pommituksen toteuttaneet joukot
Pommitukset aloitettiin, koska Stalin halusi pakottaa Suomen nopeammin rauhansopimukseen, ja nimenomaan NL:lle sopivilla ehdoilla. Pommitukset toteuttivat NL:n 1942 perustetut Kaukotoimintailmavoimat (ADD). Joukon mallina olivat läntiset kaukopommituksiin käytetyt joukot, mutta NL ei tuossa vaiheessa ollut kyennyt saamaan niitä samaan toimintakuntoon kuin esim. brittien vastaavat, Saksaa moukaroineet ilmavoimat. Se ei kahdessa vuodessa ollut tehnyt kuin pienempiä pommituksia. Oli puutetta osaamisesta, kalustosta ja varmaan motivaatiostakin. Perinteiset venäläiset ongelmat tuntuivat olevan vaikuttamassa siis silloinkin.
Kolme pommitusta toteutettiin ja neljäskin oli suunniteltu, mutta sitä ei koskaan onneksi tehty. ADD:lla oli noin tuhat konetta ja pääkoneena oli Iljushin Il-4 -pommikone. Käytössä oli myös runsaasti USA:lta saatuja vähän raskaampia B-25 -koneita. Koneet olivat kaksimoottorisia, jolloin ne eivät kyenneet kovin isoon lastiin, eivätkä myöskään nopeuteen. Lisäksi oli Lisunov Li-2 -yöpommittajia, joka oli Douglas DC-3:n versio, jonka pommikuorma ei ollut enää tuohon aikaan kummoinen. Raskaaksi pommikoneeksi laskettavia nelimoottoriria Petljakov Pe-8 -koneita ADD:lla oli todella vähän. Samaan aikaan USA:lla ja briteillä oli käytössään paljon raskaita pommikoineita, ja niitä myös valmistettiin paljon enemmän kuin NL kykeni tuottamaan.
NL oli, kuten Venäjä on tällä hetkellä, korkeassa teknologiassa kehitysmaa. NL:lle oli USA:n lend-lease valtavan tärkeää. Ilman sitä Stalinin sotakone olisi ollut aika heikko. Nykyään Venäjä tukeutuu mm. moderneissa risteilyohjuksissaan lännestä hankittyihin piireihin – omaa ICT-sektoria kun ei Venäjälle käytännössä ole.
Torjunnan toteutus ja tuhot kaupungille
1940-luvun tekniikalla ei ollut helppoa tehdä tehokkaita pommituksia. Vähänkään heikommassa säässä oli vaikeuksia edes löytää kaupunkeja, saati sitten osua mihinkään. USA:lla oli kehittynein tähtäinmalli Norden, mutta korkealta, talvella ja yöaikaan, silläkään ei ollut helppo osua. NL:llä ei ollut näin kehittynyttä tähtäintä, joten osuminen oli usein suomalaisten onneksi satunnaista. Myös IT-tuli pelotti lentäjiä ja usein lentäjät sen edessä pudottivat lastin ennen kohdetta ja lensivät turvaan. Tätä tapahtui Helsinginkin pommituksissa paljon – vaikka pommien väitettiin toki osuneen, eikä pelkoa tunnustettu ylemmille.
Saksasta oli saatu hankittua 1943 viimeistä huutoa olevia it-tutkia Helsingin ympärille sekä uudenaikaisia it-tykkejä. Ilman tutkia oltaisiin oltu pelkästään kuulosuuntimien ja valonheitinten varassa. Tutkien ansiosta saatiin lähestyvistä pommilaivueista ennakkovaroitukset ja ne myös hieman auttoivat it-tuen suunntauksessa. Tosin ne olivat herkkiä laitteita ja niitä ei myöskään osattu tehokkasti käyttää tulenjohtoon, olisi tarvittu enemmän treeniä.
Suomalaisilla oli jonkin verran hävittäjiä, mutta ei omia yöhävittäjiä, jotka olivat saksalaisten bravuurilaji ja aikansa high-techiä sodassa. Saksalaisilta saatiin muutaman koneen kokoinen yöhävittäjäyksikkö Malmille ja se myös pudotti joitakin koneita. Saksalaiset antoivat hieman tukea hävittäjillä myös Viron puolelta. Suomen ovat hävittäjät operoivat Malmilta, mutta eivät paljoa pudotuksia pommitusten aikana saaneet, maalinosoittaminen ja kohteiden löytäminen oli vaikeaa. Tosin jo pelkästään hävittäen olemassa olo ja niiden näkeminen ilmassa toimivat pommikoneiden lentäjille pelotteena.
Lopulta tuhot olivat vähäisiä, vaikka mm. yliopiston päärakennus sai täysosuman ja käytännössä tuhoutui. Siksi mm. pääsalin freskot ovat uusia versioita, alkuperäiset tuhoutuivat. Jalovaara arvioi, että ADD:n osaamattomuus, puolustajille sopivat sääolot ja ilmatorjunnan riittävä onnistuminen pelastivat Helsingin tuholta. ADD myös kävi omaa sisäistä peliään muita ilmavoimien osia vastaan ja liioittelu onnistumistaan Helsingin pommituksissa. Komentajilla oli jatkuvasti kovat paineet onnistua ja oma henkikin saattoi olla vaakakupissa. Tiedon värittynyt kulkeminen saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että Stalin oletti tuhot pahemmiksi, eikä pitänyt kiireellisenä pommitusten jatkamista. Pommittajiahan tarvittiin kipeästi etelämpänä tärkeämmillä rintamilla. Jälkikäteen katsottuna pommituksia voidaan pitää epäonnistuneita. Meille olisi voinut käydä paljon huonommin!
Pari mielenkiintoista yksityiskohtaa
Yllätyin siitä, miten sodanjohto ja poliittinen johto olivat itse tapahtumapaikoilla. Mannerheim oli pommitusten aikaan junansa kanssa ensin Pasilan varikolla ja sitten sivuraiteillä Pitäjänmäessä ja lähiaulueilla. Mannerheim suojautui jopa ensimmäisten pommitusten aikaan Pasilan yleiseen väestönsuojaan. Sama myös poliittisella johdolla ja diplomaateilla: Walden, Ramsay ja Linkomies sekä mm. Ruotsin suurlähettiläs olivat osan pommituksista kaupungissa. Ei mitään bunkkeripappoja!
Erä luutnantti Laaksonen mainitaan kirjassa parikin kertaa. Hän johti 3. Raskasta it-patteria Pitäjänmäen Pajakukkulalla pommitusten ajan. Myöhemmin hän nousi maailmanmaineeseen taiteilijana, Tom of Finlandina.
Myös näyttelijä Lasse Pöysti mainitaan kirjassa: hän oli koululaisena mukana Taivaskalliolla kantamassa ammuksia tykeille ja ruuvaamassa sytyttiä kalliosuojassa. Koululaispoikien (“sotapojiksi” kutsuttiin) kutsuminen (tai käytännössä komentaminen) oli tuolloin Helsingissä tehty kouluhallituksen johtajan Poijärven luvalla. Se ei liene kestänyt silloisenkaan lainsäädännön tarkastelua, mutta näin silloin toimittiin. Monille aika karu lapsuudenkokemus varmasti!
Itselleni oli uusi tieto, että ADD:n koneita oli helmikuussa yrittäessään pommittaa Turkua harhautunut Tukholman saariston ylle. Ne pudottivat pommeja saaristoon ja Etelä-Tukholmaan. Kävi onneksi tuuri, eikä henkilövahintoja tullut. Näitä harhautumisia oli ollut jo talvisodan aikana.
Erikoisin kirjassa oleva tapahtuma on Suomen Taideyhdistyksen juuri pommitusten aikaan järjestämä 200 taiteilijan ja yli 500 työn näyttely Ateneumissa. Aikamoisen rohkea projekti!
Kun lukee kirjaa ei voi välttyä miettimästä Ukrainan ilmapuolustusta juuri tällä hetekellä. Venäjä on moukaroinut ohjuksilla maata jo kaksi vuotta. Pommitukset eivät onneksi ole massiivisia, mutta tuho ja inhimillinen kärsimys ovat Ukrainassakin kovia. Ukrainakaan ei pärjää vain omin voimin, aivan kuten ei Suomikaan aikoinaan, ulkomailta on kalustoa saatava. Ei voi muuta kuin toivoa, kuin että annamme nyt Ukrainalle niin paljon tukea kuin mahdollista!!
Lue lisää aiheesta
Ville Jalovaaran kirja SKS:n sivuilla
Historia: Helsinki. Pitkä artikkeli ja kuvia. (Helsingin kaupunki)