Joukkomurha Ukrainassa ja vakoojan kuolema Suomessa

Kaksi vähän saman tyyppistä kirjaa toisesta maailmansodasta tällä kertaa. Rotko kertoo juutalaisten joukkomurhasta yhden kuvan kautta ja Vain sodassa kuollut mies selvittää yhden vakoojana ammutun kohtaloa.

Todiste tappamisesta

Rotko-kuva tappamisesta Ukrainassa
Kuva Ukrainasta Myropilistä lokakuulta 1941.

Goebbelsin propagandaministeriölle teki töitä sodassa kaiken kaikkiaan 15000 kuvaajaa, jotka ottivat yli 3,5 miljoonaa kuvaa. 30-luvulla kamerat yleistyivät ihmisillä ja 10% saksalaisista oli kamera vuonna 1939. Mutta natsien joukkomurhista ei ole säilynyt kuin kymmenkunta suoraan tappohetkellä otettua kuvaa, vaikka ruumiita ja muita sodan kauhuja kuvissa riittää. Natsit kielsivätkin joukoilta teloitusten ja joukkomurhien kuvaamisen kesällä 1941, mutta niitä silti kuvattiin, koska kameroita oli niin paljon. Osa kuvaajista on ilmeisesti myös nimenomaan uhmannut kieltoa dokumentoidakseen kauheuksia. Himmlerkin oli katsomassa henkilökohtaisesti ainakin yhtä tapposessiota Minksissä 1941 ja tapahtuma ilmeisesti filmattiin ja todennäköisesti myös Hitler nauhan näki.

Wendy Lower selvittää yhden harvinaisen tappokuvan ihmisten kohtaloita ja ylipäätään sitä, ketä kuvissa on ja miten tilanteeseen on päädytty. Tästä selvitystyöstä on syntynyt Rotko – Erään perheen teloitus, joka johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille. Kuvan ottanut Lubomir Skrovina, joka piti radioliikettä Slovakiassa ennen sotia. Hän ei ilmeisesti lopulta ollut kovin innokas natsien kannattava, vaan otti paljon kuvia sodasta ja säilöi kuvat salaa talteen. Ne päätyivät NL:n aikaan paikallisen turvallisuuspoliisin arkistoon, koska Skrovinaa epäiltiin olleen sodassa natsien kätyri.

“Aina valmiina näkemään elämän todelliset hetket!”

Zeiss-Tessarin mainoslause 30-luvulla

Lowerin tutkimassa kuvassa ammutaan naista, jolla on mukanaan poika ja sylissään vauva. Ampujat ovat ukranalaisia poliiseja, jotka tekivät töitä valloittajille ja osa oli todella innokas osallistumaan juutalaisten tuhoamiseen. Taustalla on saksalaisia ja Lower selvitti heidän olevan tullipoliiseja, jotka oli siirretty vallatulle alueella järjestyksen pitoon. Kuva on otettu pienessä Myropilin kylässä, jossa saksalaiset ampuivat viimeisiä alueen juutalaisia kaivettuun monttuun. Jo kesän aikana ja jälkeen oli tapettu suurin osa. Lapsiin ei useinkaan tuhlattu ammuksia, vaan heidät sohittiin kuoppaan kuolemaan tai pahoinpidellä puolikuoliaaksi, monet tukehtuivat ruumiideen ja mullan alle. Julmuuden määrää ei voi käsittää.

Kirjassa kaivetaan (myös konkreettisesti) kuvan tilanteen ihmiset esille ja nainen lapsineen pystytään todennäköisesti nimeämään. Kyseessä olisi Lowerin mukaan Khiva Vaseljuk lapsensa ja tämän serkun kanssa. Täältä lisää perheestä.

Kirja täydentää kuvaa Ukrainen tapahtumista mielenkiintoisella tavalla ottammalla lähtökohdaksi yksityiskohdan ja laajentamalla siitä isompaan kuvaan. Joukkomurhien julmuutta ja sen suorittamisen arkipäiväisyys yllättää joka kerta. Ihminen kykenee äärimmäiseen julmuuteen, kun toinen ihminen riisutaan yksilöllisyydestä ja persoonastaan. Tämä(kin) kirja pitäisi kaikkien lukea!

Sotilaan mysteerikuolema maanpetturina

Toisessakin kirjassa tehdään monimutkaista ja aikaavievää selvitystyötä. Kansallisarkiston ylitarkasta Raija Ylönen-Peltonen penkoo erään Reinon (tarkkaa nimeä ei kerrota) teloitukseen päättynytta sotapolkua. Alunperin Reino löytyi sotilaspastorin kirjessa, jossa kerrotaan kaatuneiden huollosta vastaavalla rovastille Reinon kuolemasta.

Käy ilmi, että Reinon kuolemasta on olemassa ristiriitaisia dokumentteja. Hän on ensin kadonnut, sitten kuitenkin kuollut poliisin putkassa pommituksessa. Selviää, että hän onkin ilmeisesti ammuttu vakoojana, joka on palannut takaisin Suomeen mentyään vapaaehtoisesti vihollisen puolelle yhdessä sotilastoverin kanssa.

Itselleni tämä oli mielenkiintoinen, koska se avaa uuden näkymän loikkareiden kohtaloihin. Tässä tapauksessa loikkaaja oli ilmeisesti enemmän tai vähemmän mennyt itseään kiihkeämmän kaverin mukana Venäjälle. Siellä heidät otettiin kiinni ja he päätyivät lopulta vapaaehtoisina vankileiriltä Siestarjoelle koulutettaviksi joko Kuusisen “kansanarmeijaan” tai vakoojantehtäviin Suomeen.

Reino oli antautunut nopeasti suomalaiselle partiolle, eikä hänen peitetarinaansa (“eksynyt linjojen taakse”) uskottu. Hän päätyi divisioonan esikunnan kautta Imatralle, jossa oli PE:n valvotanosaston toimisto ja vastavakoilun toimintoja. Ainakin hieman kovakouraisista kuulusteluissa tehtiin pöytäkirjat ja niitä Ylönen-Peltonen kirjassa käy läpi ja pyrkii hakemaan muita lähteitä Reinon kertomuksen tueksi tai ristiriitaisuuksien osoittmaiseksi.

Reino ilmeisesti ammuttiin maanpetturina, mutta kuolemaa ei kirjattu virallisesti mihinkään. Siksi kotiseudulle oli lähtenyt joku tieto hänen kuolemastaan Imatran poliisiaseman pommituksissa. Eikä kukaan ilmeisesti ottanut vastuuta kuoleman totuudenmukaisesta kirjaamisesta. Sotilaspastori oli joukko-osastosta kirjoittanut hänen kadonneen taisteluissa (hän ei todennäköisesti tiennytkään enempää). Vastavakoilu ei myöskään halunnut aina kertoa kuulusteluista ja teloituksista, koska tieto vakoojan kiinnijäämisestä haluttiin pitää poissa julkisuudesta.

Sodan loputtua omaisille paljastui totuus, kun he peräsivät kadonneen julistamista kuolleeksi. Tällöin omaisille on ylemmiltä tahoilta paikallista rovastia käsketty kertoa, että “reserviläinen on sodassa tavattu valtiopetollisesta toiminnasta ja saanut todennäköisesti sen mukaisen kohtalon. Koska meidän on vaikea tätä äidille suoraan kirjoittaa, toivoisimme, että Te kirkkoherra hienotunteisesti asian selvitätte äidille. Asia jää luonnollisesti salaiseksi.” On siinä ollut paikkakunnan kirkkoherralla kielikeskellä suuta selittämistä! Eikä valtiolta tullut sotalesken huoltoeläkettä.

Kirjoittaja selvittää myös, miten jälkeläisille asiasta oli kerrottu ja lapsille oli yleensä puhuttu “isän kadonneen” tai jotain muuta vastaavaa epämääräistä. Sota on sekavaa ja siitä saavat usein kärsiä nekin, jotka eivät ole asiaan osallisia. Lapsille saattoi jäädä huonompi elintaso kuin ennen isän teloitusta ja usein häpeäkin. Näin kaukaa vuosien päästä katsottuna Reinon tapauksessa taisi lopulta olla vain häviäjiä.

Linkit

The Ravine (Chapham University Blog)

The Holocaust in Ukraine (Wikipedia)

Kalle Haatanen haastattelee Raija Ylönen-Peltosta (Yle Areena)

Leave a Reply

Your email address will not be published.