Kaksi erilaista kirjaa natsi-Saksasta. Toinen on dokudraama suurteollisuuden tekemästä natsien liehittelystä ja toinen kertoo linjojen taakse soluttautuneista amerikkalaisten vakoojista.
Juutalaiset soluttautujat linjojen takana
Patrick K. O’Donnellin Soluttautujat – Juutalaisvakoojien tehtävä natsi-Saksassa kertoo viiden USA:han paenneen juutalaisen tiedustelutoiminnasta Alppien alueella sodan loppuvaiheessa. Tavoitteena oli selvittää natsien suunnitelmia vetäytyä Alpeille, selvittää “Alpenfestumin” todellista statusta sekä tiedustella uusien suihkuvähittäjien valmistusta. Kirja seuraa viiden tiedustelijan/vakoojan kautta tiedustelun toteutusta.
Heidät pudotettiin pienissä ryhmissä vuorille ja heidän toimintaansa alueella. Erikoista tämän kirjan päähenkilöissä on, että he olivat juutalaisia. Hyppääminen linjojen taas oli siis erittäin vaarallista tiedustelijoille henkilökohtaisesti. Kirjassa käsitellään tiedustelua seuraavien operaatioiden kautta. Operaatio Greenup, jota pidetään Tarrantinon Inglorious Basterdsin esikuvana, on kirjassa isosti esillä. Kolme muuta ovat Operaatio Kelopuu, Operaatio Dillon ja Operaatio Dania (näistä ei löydy oikein verkosta mitään tarkempaa infoa).
Osassa operaatioita mukaan oli värvätty vangiksi jääneitä itävaltalaisia. Paikallistuntemus ja valmiit kontaktit mm. sukulaisiin ja pikkukylien hallintoon helpottivat huomattavasti tiedustelua. Varsinkin Itävallassa kaikki eivät suinkaan olleet intomielisä natseja, joten maaseudulla oli myös liittoutuneille myötämielistä väkeä. Varsinkin sodan lopulla oli monille selvää, että saksalaiset häviävät, eikä Itävallan etu ole jäädä häviävälle puolelle.
Greenupiin osallistunut Fred Mayerin tarina on kirjan selkäranka ja hän joutui myös Gestapon kiduttamaksi, kun jäi kiinni värvätyn paikallisen jäätyä myös kiinni. Hänen selviytymisensä hengissä vankeudesta on aikamoinen tarina. Hän osasi taiteilla kidutuksenkin alla kuulusteluissa kertomuksensa kanssa ja sai Gestapon paikallisen pomon luulemaan, että häntä voisi käyttää vapaalippuna omasta tilanteesta vapautumiseen.
Kirjan tarinat tuntuvat välillä uskomattomilta, niin röyhkeästi tiedustelijat liikkuivat kohteissaan. Yksi heistä pääsi mm. sisälle Messerschmitt 262:n tuotantolinjoille, jotka olivat vuoren sisässä. Hän pystyi toteamaan, että tuotannosta ei materiaalipulan takia tullut mitään, eli uhkaa ei ollut. Mayer onnistui myös onkimaan Inssbruckin ratapihan ratamestarilta tiedon tulevasta 26 junan panssarivaunu- ja ammuskuljetuksesta, joka menisi Brennerin solan kautta Italiaan. Tieto oli valtavan tärkeä ja liittoutuneet saivat pommitettua käytännössä koko erän, se saattoi lyhentää saksalaisten sotaa Italiassa ihan merkittävästikin. Suurin merkitys Meyerin toimilla oli sodan lopussa, kun hän sai puolelleen Gestapon paikallisen pomon ja sai sitä kautta keskusteluyhteyden alueen gauleiteriin Hoferiin, joka myös pelkäsi oman turvallisuutensa puolesta natsien kaatuessa. Hofer suostui koko Inssbruckin antautumiseen taisteluitta, mikä oli varmasti merkittävää alueen infralle ja siviileille.
Saksalaisten upseerien univormuissa ja sopivasti väärennetyillä papereilla pystyi välillä uskomattomiin suorituksiin. Heidät pudotettiin syrjäisiin paikkohin vuoristossa mukanaan varustetorpedoja, joissa oli radiot jne. Toisaalta melkein kaikki jäivät lopulta kiinni, joutuivat kidutettavaksi ja leireille. Osa joutui painumaan maan alle Gestapon vastavakoilun ollessa kintereillä ja pakenemaan takaisin omien puolelle. Jotkut eivät pystyneet oikein edes tekemään mitään, koska radiokalusto hukkui jo hypyssä alueelle. Vakoilu on vaarallinen ja vaikea laji!
Dokudraama teollisuusjohtajien ja natsien yhteistyöstä
Ranskalaisen Eric Vuillardin romaani Päiväkäsky (L’Ordre du jour) kertoo historiallisiin lähteisiin ilmeisen tarkasti sidotun tarinan saksalaisten suuryritysten johtajien ja Hitlerin hallinnon välisestä yhteistyöstä. Tarina alkaa 20.2.1933 pidetystä salaisesta kokouksesta, johon oli kutsuttu Hitlerin vieraaksi kaikkien isojen konsernien omistajat/johtajat. He sopivat tukevansa natsihallintoa ja saivat myös siitä hyvästä hyviä diilejä itselleen. Siinä valettiin pohja pakkotyön ja keskitysleirivankien käytölle Saksan sotataloudellsa. Ahneudella ei ole rajaa, haluaa Vuillard sanoa.
Kirjassa käydään läpi valikoituja tapahtumia Itävallan liittämisessä ja päädytään sodan jälkiselvittelyyn. Siinä teollisuuspamput pääsivät lopulta aika helpolla: ymmärtääkseni vain Albert Vögler joutui sotarikosoikeuden eteen, vaikka firmoja pilkottiinkin. Vögleriäkään ei tuomittu, koska hän ehti tehdä itsemurhan. Mutta osa natseja tukeneista suurfirmoista porskuttaa vahvasti nykyäänkin. Osa on ollut oikeudessa myöhemmin sodan aikaisesta pakkotyövoiman käytöstään korvauksia on maksettu, myös Saksan valtion pussista.
Mutta Vuillardin kirjan luettuaan ei voi olla epäilemättä, että aika vähäisellä rahallisella korvauksella suurin osa rikoksistaan pääsi. Pakkotyössä kuoli oikeita ihmisiä. Mikä voisikaan olla riittävä hinta keskitysleirillä näännytetylle yksilölle?
