Nykytaidetta ei ole aikalaisten helppoa ymmärtää. Tästä kertoo Jyrki Siukosen SKS:n kustantama kirja Humpuuria ja hulluutta – Uuden taiteen vastaanotto 1910-luvun Suomessa.
Kirja on julkaistu SKS:n Tietolipas-sarjassa ja se on vapaasti verkosta luettavissa tämän linkin kautta.
Kolme uuden taiteen näyttelyä Helsingissä
Helsinkiläinen Salon Stringberg järjesti kolme näyttelyä 1910-luvulla:
- Der Blaue Reiter-ryhmän näyttely 14.2.–9.3.1914, 50 teosta: mm. Campendonk, Marc, Münter, Klee, Kandisky…
- Venäläinen taidenäyttely 20.5.–21.6.2016, n. 120 teosta, mm. 36 kpl Chagallia, Kandinskya, Altman jne.
- Wassily Kandinskyn yksityisnäyttely 9.9.–21.10.1916, n. 17 teosta
Näyttelyissä oli teoksia yhteensä n. 30 taiteilijalta, mutta jokaisessa niistä oli Kandiskyn töitä, sekä ylipäätään venäläisiä tai venäläislähtöisiä tuon ajan nykytaiteilijoita. Näyttelyiden taide oli näin jälkikäteen katsottuna juuri tuon ajan nykytaiteen huippua, sadan vuoden jälkeen näemme tehoksissa avantgardea, futurismia, kubismisa, ekspressionismia. Teosmäärä ei ole aivan tarkka, koska kuvia näyttelyistä ei kattavasti ole.
Jyrki Siukonen käy kirjassa läpi näyttelyiden vastaanottoa Suomessa lehdistön ja muiden aikalaislähteiden kautta.
Sven Stringdbergin galleria oli ilmeisesti edustava tila, Aleksanterinkadulla ylimmässä kerroksessa, puitteista taiteen esittely ei jäänyt kiinni. Omistaja oli verkottunut hyvin Pietarin ja keskeisten Euroopan kaupunkien taidepiireihin, joten näyttelyt seurasivat aika hyvin aikaansa. Kaupallisia menestykiä niistä ei tullut, kuten myöhemmin kirjoitan.
Mitä yleisö, lehdistö ja kriitikot sanoivat näyttelyistä?
Kaksi ensimmäistä näyttelyä saivat yllättävän paljon näkyvyyttä ja kävijöitä: Blaue Reiter 812 kävijää ja venäläinen näyttely 739 kirjattua kävijää. Kandinsky jäi aikalailla huomaamatta, myös kriitikoilta, vain 200 kävijää kirjattiin. Varsinkin ensimmäisessä näyttelyssä kävi paljon ihmisiä vain ihmettelemässä ja taivastalemassa uuden taiteen kummallisuutta.
Yleisesti ottaen palaute ja kritiikki oli murskaavaa. Näyttelyiden taidetta ei ymmärretty ja sille naureskeltiin ja jopa pilkattiin. Nekin joiden periaatteessa olisi koulutuksensa ja kokemustensa vuoksi olla perilla uusista tuulista, kirjoittivat teoksista tylysti. Osansa kritiikissä oli myös tuon ajan (ja toki pitkään Euroopassa vaikuttaneella) piilevällä juutalaisvastaisuudella. Blaue Reiter -näyttelyn analyyseissä puhuttiin myös “juutalaiskubismista”, nimenomaan negatiivisessa sävyssä.
Osa kirjoittajista heitti koko homma leikiksi, kuten esim. HBL “…ei kannata jättää vierailua väliin… tarjoaa hyvä naurut!”. Erityistä mollausta saivat Camperdonkin kubistiset työt.
Monet tuon ajan suomalaisista arvostetuista taiteen kommentaattoreista Wasastjernasta Tandefeltiin ja Wennervirtaan tyrmäsivät selvin sanoin näyttelyt. Muutamia hieman positiivisia sanoa oli kuitenkin, mm. Wennervirralla oli osittain pientä ymmärrystä osalle Kandinskyn ja Marcin töistä.
“Suoraan sanoen sellainen taide, jota Kandinsky edustaa, kuolee pakostakin mielikuvituksen, taiteen oikean hengen ja ilman, puutteesta.”
Helsingin Sanomat, Richter, 15.2.1914
Kirjassa siteerataan Aaro Hellaakoskea, joka vielä 1921 kiitteli sitä, että suomalaiset taiteilijat eivät ole lähteneet “ekspressionismin äärimmäisyyksiin (futurismi ja kubismi)”, vaan säilyttäneet realistisen traditionsa. Hänen mielestään siksi maalaustaiteemme (siis 1920-luvulla) on ollut niin “rikasta ja syvältä pulppuavaa”. Tätä voi jokainen pohtia.
Rakel Kallio on sanonut, että tuntui olevan sitä aikeampaa ymmärtää uutta taidetta mitä enemmän kommentoija oli perehtynyt ja opiskellut taidehistoriaa. Tuohon aikaan eli vahvana aikaisemman taiteen kaanonin ylistäminen, ei osattu pohtia uutta taidetta osana jatkumoa. Eli että nykytaiteesta syntyy pakolla ne tulevaisuuden uudet merkkiteokset. Tätä ajattelua on edelleen vallalla, mutta ei enää taidehistorioitsioiden, vaan pikemminkin ns. maallikoiden puheissa.
Mitä mahdollisuuksia Suomessa missattiin?
Näyttelyistä ei myyty Suomessa juuri mitään. Ateneum ja ns. viralliset tahot eivät tajunneet ostaa teoksia, vaikka niitä olisi saanut halvalla. Mm. Kandiskyn näyttelystä tarjottiin isoilla alennuksilla töitä, koska niiden varastointi ja kuljettaminenkin olisi maksanut taiteilijalle ja järjestäjille.
Tässä ei Suomi toki ollut yksin: muissakaan Pohjoismaissa ei osattu tarttua näiden töiden näyttelyiden tarjouksiin. Myös varakkaat yksityiset toimijan kuten Antellin valtuuskunta Suomessa keskittyivät usein katsomaan peruutuspeiliin, eivätkä innostuneet uudesta taiteesta. Toki juuri itsenäistynyt kansakunta ymmärrettävästi halusi myös panostaa ensin omaan historiaansa ja kansatieteelliseen esineistöön. Sikäli eurooppalainen nykytaide oli ymmärrettävästikin sivuroolissa, koska budjetit olivat pieniä.
Tuona aikana hankittiin kuitenkin mm. yksi van Gogh (Antell, 1903), tosin ostaja itsekään ei silloin pitänyt sitä ostamisen arvoisena. Se oli lopulta kuitenkin historiallinen osto, koska se oli maailman ensimmäinen julkisiin kokoelmiin ostettu van Gogh (vahingossa onnistuttiin!). Myös vähän myöhemmin hankittiin Cezanne, Gauguin ja Munch. Mutta kuten Siukonen kirjoittaa, ei kuitenkaan radikaalimpia kuten Matissea, Braqueta tai Picassoa.
Pitää tässä nostaa esiin Sigurd Frosterus, jonka kokelmiin voi tutustua Amos Rexissä ja juuri tätä kirjoittaessani niitä on esillä myös Ateneumissa. Kokoelmaan hankittiin mm. Signatia ja van Rysselberheä (sekä suomalaisista mm. Enckelliä). Julkisiin kokoelmiin ei ostettu Chagallia tai Kandinskya.
Nyt voi huoletta harrastaa kontrafaktuaalista pohdintaa: jos näistä kolmesta näyttelystä olisi ostettu edes muutama myöhemmin merkkiteoksiksi muodostunut työ, niin Suomessa olisi esillä satojen miljoonien arvosta taidetta. Marcin keltainen lehmä 25M€, Kandinskyn viiden kompositio 65M€ jne. Monet näyttelyiden teoksista ovat löytäneet tiensä Yhdysvaltoihin (Guggenheim, MoMa) ja ympäri Euroopan suurkaupunkien museoita ja rikkaiden keräilijöiden kokoelmia. Kyseisten taitelilijoiden töitä myydään isojen huutokauppakamarien huutokaupoissa kymmenillä miljoonilla.
Summa summarum: tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Näin myös taiteessa. Mutta ehkä tärkeintä olisi pitää silmät auki ja olla utelias. Eikä ainakaan tyrmätä nykytaidetta suoralta kädeltä. Aika ei useinkaan kohtele hyvin kovimpia ja kitkerimpiä arvosteluja.