Stalin teloitti kilpailijoitaan puolueen johdosta näytösoikeudenkäynneissä ja tapatti myös ison joukon armeijan johtoa. Pöytäkirjoista ja tapahtumista on juuri ilmestynyt kirja suomeksi.
Kirjan Stalinin lavastukset – Näytösoikeudenkäynnit 1936 – 1938 ovat kirjoittaneet Antero Uitto ja Ossi Kamppinen. Kirjoittajat eivät ole tutkijoita, mutta ovat selvästi perehtyneet aiheeseen ja kaivelleet lähteitä sekä arkistoja tarkasti.
Stalin varmisti valtansa vainolla ja terrorilla
Stalin kampesi itselleen valtaa jatkuvasti enemmän ja oli 30-luvun alussa jo hyvää matkaa menossa kohti diktatuuria. Hän teetätti uuden perustuslain, jossa oli paljon kauniita sanoja mm. vapauksista 1936, mutta joka todellisuudessa oli vain hämäystä diktatuurin luomiselle.
Viimeinen niitti olivat isot näytösoikeudenkäynnit Moskovassa 1936-1938, silloin tapettiin ja heitettiin GULAGin syövereihin viimeisetkin Stalinia kohtaan kritiikkiä mahdollisesti esittävät vallankumouksen aikaiset bolsevikit sekä tuhansia puolueen ja armeijan ihmisiä. Stalin myös kohdisti vainoa vähemmistökansallisuuksiin, koska pelkäsi heidän sympatiseeraavan ulkovaltoja (mukana mm. tuhansia Suomesta paenneita kommunisteja). Vainojen jälkeen kukaan ei uhannut Stalinin yksinvaltaa.
Hän tapatti melkein kaikki Leninin aikaan vallassa olleet, yleensä perheineen ja avustajineen. Onnekkaimmat saivat vain pitkät vankileirituomiot, mutta hyvin harva heistä selvisi Stalinin ajasta. Tapana kaiken lisäksi oli hankkia kuulustelemalla ja kiduttamalla yksityiskohtaisia tunnustuksia, jotta arkistoon jäi materiaalia, minkä perusteella voitiin myöhemminkin palata kuulusteltujen (kuviteltuihin) tekemisiin ja myös jatkaa terroria heidän ystäviinsä ja (kuviteltuihin) rikoskumppaneihin.
Tarkkoja lukuja ei varmasti koskaan saada selville, mutta 1936–1938 kuoli ainakin kymmeniä tuhansia suoraan, ehkä satoja tunhansia jos laskee myöhemmin vankileireillä kuolleet ja myös lukuisissa myöhemmissä “oikeusjutuissa” tuomitut. Pahimmillaan NKVD:llä oli tavoitemäärät vangittavista ja tapettavista, minkä mukaan ihmisiä sitten pidätettiin ja “tuomittiin”. Tällainen massatoiminta sai organisaatiot hakemaan innokkaasti rikollisia/kansanvihollisia, eikä kukaan oikein voinut puolueessa olla varma paikastaan. Ihmisiä ilmiannettiin ja tuomittiin myös puhtaasti henkilökohtaisten kaunojen takia – tai vain sattumalta.
Kaiken kaikkiaan 20–30-lukujen valtioterrorin ja vainojen seurauksena kuoli tutkija Hannu Rautkallion arvion mukaan ainakin 25 miljoonaa neuvostokansalaista. Samoihin karmiviin mittasuhteiseen pääsee vain Mao vainoissaan.
Epävarmuuden ja pelon ilmapiiri oli tietysti Stalinin tavoitekin: kukaan ei uskaltaisi tehdä mitään muuta, kuin mitä hän käskee. Eikä mitään oppositiota tai salaisia verkostoja voisi häntä vastaan syntyä, kun kaikki pelkäsivät toisiaan ja mahdollisia ilmiantoja.
Näytösoikeudenkäynnit
Ensimmäisessä isossa julkisessa oikeudenkäynnissä syytettiin ensin Kameneviä (Stalinin ja Zinojevin kanssa johti puoluetta Lenin sairastuttua) ja Zinovjeviä (Kominternin ensimmäinen pj). Heille punottiin “kumppaneineen” syytökset ja tarina, jonka mukaan he olivat mukana murhaamassa Kirovia 1934 Stalinin päävihollisen maanpaossa elävän Lev Trotskin käskystä ja salaliittolaisina. Ilmeisesti Stalin oli itse laittanut salaisen poliisin (johtaja Jakoda ja alempi päällikkö Jezov) hoitamaan Kirovin päiviltä, koska piti tätä liian suosittuna.
Tästä alkoi purkautua sepite, jonka jatkonäytöksissä Stalin sai pois kuvioista kilpailijansa ja Leninin vanhan kaartin. Syytetyiltä otettiin tunnustukset, joiden pääpiirteet oli etukäteen sepitetty, jotta mukaan saatii lisää haluttuja syytettyjä – varauduttiin myös jatko-caseihin. Syytetyillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tunnustaa, koska he pelkäsivät oman ja lähipiirinsä hengen puolesta. Osalle luvattiin hengen säästämistä tunnustuksen takeena. Yleensä sillä ei ollut oikeasti väliä ja ensimmäisessä oikeudenkäynnissä ammuttiin 16 pääsyytettyä.
Toisessa oikeudenkäynnissä syytettiin ensimmäisen näytöksen perusteella ilmi tulleiden uusien “todisteiden” valossa lisää puolueen ihmisiä. Nyt pääkohteina olivat Radek, Sokolnikov (ensimmäisen politbyroon jäsen) ja Pjatakov. Pjatakov ammuttiin parinkymmen muun kanssa, mutta Radek ja Sokolnikov saivat vain vankileirituomiot. Tätä ihmeteltiin, mutta syy oli ilmeisesti se, että heillä oli oletettin ehkä vielä olevan annettavaa myöhemmin. On myös epäilty, että Radek olisi voinut kiristää puoluetta jollain ikävällä ulkomailla turvassa olevalla materiaalilla. Mutta sekä Radek että Sokolnikov kuolivat vankeudessa vuoden päästä, että mitään kovin ruusuista ei heillekään koitunut.
Kolmannessa oikeudenkäynnissä (joka oli ajallisesti viimeinen, armeijan salaisten tuomioiden jälkeen 1938), Stalin pääsi kiinni viimeisiin vanhan kaartin bolsvikkeihin, joita piti uhkana. Pääkohteita olivat Buharin (Leninin ja Trostkin kaveri, oli aikoinaan sos.dem.puolueen jäsen, arvosteli Stalinin politiikkaa), Rykov (oli arvostellut jo Lenin johtamista ja pidettiin oikeistolaisempana) ja puolueen johtoon kuulunut Krestinski.
Lisäksi Stalin veti mukaan NKVD:n (todella sadistisen) johtajan Jakodan, josta halusi eroon. Salaisen poliisin johtajan pesti loppuikin yleensä teloitukseen oman organisaation käsissä (osa pääsi nauttimaan omista kidutusmenetelmistäänkin). Krestinski sotki käsikirjoitusta kiistämällä raivokkaasti ensimmäisessä istunnossa kaiken. Illalla hänet vietiin NKVD:n käsittelyyn ja hän palasi aamulla murtuneena miehenä saliin ja tunnusti kiltisti kaiken. Ilmeisesti hänen perhettään uhattiin ja miestä itseäänkin vähän kidutettiin. Viimein tämän kolmannen näytösoikeudenkäynnin päätteksi ammuttiin kaikki 18 pääsyytettyä ammuttiin.
Armeijan upseeriston tapattaminen
Toisen ja kolmannen oikeudenkäynnin välissä Stalin järjestei korkeimman upseeriston puhdistuksen. Ne toteutettiin salaisina sotilasoikeudenkäynteinä ja niiden lopputuloksista ei heti ollut julkisuudessa ja ulkomaillakana selvyyttä. Tunnetuin uhri oli marsalkka Tuhatsevski, joka oli ilmeisesti todella kyvykäs johtaja ja oli uudistanut armeijaa isosti. Häntä kidutettiin raa´asti (Jezovin ohjauksessa, Jakoda oli tässä vaiheessa jo vangittu) ja häneltä saatiin toivotut tunnustukset monenlaiseen salaliittoon. Niiden tarinoiden perusteella voitiin syyttän myös kolmannen oikeudenkäynnin pääkohteita kuten Buharinia vallankaappauksen suunnittelusta armeijan kanssa.
Tulos oli näistä puhdistuksista hurja: kolme viidestä neuvostoliiton marsalkasta teloitettiin, 15 armeijankomentajasta tapettiin 13, 9 amiraalista 8, 57 rintamankomentajasta 50, 186 divisioonankomentajasta 154, kaikki armeijoiden komissaarit ja 28 rintamamien komissaarista 25. Lisäksi upseerikunnasta kaiken kaikkiaan hävitettiin alempaa johtoa myöten tuhansia.
Armeijan puhdistus oli Stalinille lähes kohtalokasta, koska Hitlerin hyökätessä armeijan johtaminen ei toiminut ja Tuhatsevsin aloittama aselajien modernisointi jäi puolitiehen. Osin siksikin Saksa pääsi tunkeutumana pitkälle ilman kunnon vastarintaa. Myös talvisodan heikkoa tulosta on osin laitettu tämän piikkiin.
Keksityt todisteet osa käsikirjoitusta
Oikeudenkäyntien todisteet oli osin todella huonosti keksittyjä, edes yksinkertaisia faktoja ei ollut viitsitty tarkistaa. Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä todistaja kertoi saaneensa murhaohjeita Trostkilta Kööpenhaminassa hotellissa, joka oli purettu jo vuosia ennen tapahtumia. Myös Osloon oli viimeisen oikeudenkäynnin todistuksen mukaan lennetty Berliinistä tapaamaan Trotskia (Pjatakov kertoi matkustaneensa), vaikka mitään jälkiä lennosta ei ollut. Eikä Troskikaan olisi silloin voinut ketään tavata, kun oli muussa seurassa kyseisen ajan. Myöskään niin korkea puoluemies kuin Pjatakov ei olisi voinut mitenkään salaa olla yli viikkoa reissussa ulkomailla.
Diktaattorit selittävät, että he haluavat antaa kansalle vapauden, mutta juuri kun he ovat sitä antamassa, tulee uusi attentaatti, ja kuria on kiristettävä “toistaiseksi”…
Trotski toimintamallista vallan keskittämisessä diktaattorille
Historian ironiaa on, että Trotski, vanha armoton vallankumouksellinen ja sisällissodan organisaattori, arvosteli Stalinin näytösoikeudenkäyntejä hurjasti. Ei hän itse varsinaisesti mitään demokratiaa ja vapauksia koskaan Venäjälle ajanut. Nyt hänelle kuitenkin kelpasi demokraattisten valtioiden suojelu ja vapaa media. Stalin salamurhautti lopulta hänet 1940 Meksikossa.
Mutta vaihtoehtoisia faktoja löytyi jo silloin ja teatteri eteni vauhdikkaasti kohti NKVD:n teloituspaikkoja. Tuomioiden julistuksen jälkeen tuomitut ammuttiin yleensä saman vuorokauden aikana, eikä valitusoikeutta ollut. Ruumiit tuhkattiin heti tai vietiin merkitsemättömiin joukkohautoihin.
Stalin ohjaili taustalla vainoja
Stalin ei itse osallistunut julkisesti “oikeudenkäynteihin” tai kuulusteluihin. Hän oli tapahtumien aikana usein loma-asunnoillaan, mutta oli koko ajan yhteydessä oikeudenkäyntien pyörittäjiin ja avustajiinsa Moskovassa, seurasi tarkasti ja antoi ohjeita. Hän korjaili mm. syytettyjen “tunnustuksia” etukäteen dokumenteissa, joita syyttäjä, NKVD ja tuomarit hänelle lähettivät. Hän orkestroi koko näytelmän, mutta pysytteli virallisesti etäällä tapahtumista.
Stalin toimi ovelasti taustalla ja antoi paljon verbaalisia päätöksiä ja ohjeita. Hän antoi eri valtioelimille tehtäviä, vähän ristiinkin ja peluutti puolueen johtajia keskenään sekä kylvi pelkoa ja epäluuloa alaistensa kesken. Todelllinen hämähäkki pahan verkostonsa keskellä!
NKVD:n teloittaja Valisy Blokhin
Ison osan tärkeimmistä syytetyistä Stalinin aikana ampui NKVD:n pääteloittaja Vasily Blokhin pistoolilla liskaan Lubjankan vankilassa Moskovassa. Hän ampui uransa aikana ilmeisesti tuhansia vankeja omakätisesti vankilassa, myös entiset esimiehensä NKVD:n johtajat Jakodan ja hänen seuraajansa Jezhovin. Hän osallistui myös Katynin joukkomurhaan, jossa ampui jopa 7000 ihmistä. Se edellytti 28 päivän ajan pitkiä työpäivä kulkien teloittamassa vankeja riveissä valmiiksi kaivettujen joukkohautojen reunoilla! Ei taida historia tuntea toista yhtä synkkää diktaattorin juoksupoikaa.
Elokuvasuositus: Death of Stalin
Stalinin luomaa pelon ja vainoharhaisuuden kulttuuria on parodioitu todella mustalla huumorilla elokuvassa Death of Stalin. Historiallisesti tarina ei ole dokumentaarinen, mutta surrelistista hallintokulttuuria ja puolueen sairasta menoa se kuvaa.
Näin sen itse tuoreeltaan Väinö Tannerin säätiön järjestämässä näytöksessä. Tapahtumia taustoittivat mainiosti Lasse Lehtisen ja Rene Nybergin alustukset paikan päällä – kannattaa tämä leffa katsoa!