Timo Airaksisen jäähyväiset uskonnolle

Timo Airaksinen Jaahyvaiset Uskonnolle-FB

Mitä on henkisyys ja miten se eroaa hengellisyydestä? Tätä pohtii Timo Airaksinen kirjassaan Jäähyväiset uskonnolle – henkisyyden puolustus.

Olen aina pitänyt Airaksisen tyylistä ja kirjoituksista: nokkelaa ja loogista, mutta aina sopivasti ilkikurinen pilke silmäkulmassa.

Tämä kirja oli kuitenkin aika epätasainen lukukokemus: hetkittäin todella oivaltavaa ja mietittyä, hetkittäin löysää heittelyä. Kirja myös päättyy jotenkin kesken, kirjaan ei ole saatu kunnollista tarinan tai ajatuksen kaarta. Olisiko tehty aika nopeasti ja ei ole tarkoituskaan antaa mitään kovin koherenttia esitystä. Hän mm. tahallaan jättää tieteelliset viitteet syrjään ja oikein tarkoituksella siteeraa monta kertaa Wikipediaa. Toisaalta Airaksinen ei voi olla tuomatta laajaa sivistystään esiin jatkuvilla klassisten ajattelijoiden ja uudempien filosofien maininnoilla ja kommenteilla.

Henkisyys vs. hengellisyys

Hän puolustaa henkisyyttä, ei hengellisyyttä, joka on aina uskontojen kenttää. Airaksisen mukaan henkisyys on “korkeimpien inhimillisten arvojen pohdintaa ja asettumista perimmäisten kysymysten äärelle, samalla vastustaen mielikuvituksen suosittamia outoja ratkaisuja ja ohjeita.

Hänestä juuri tehokas mielikuvitus ja kyky kuvitella olemattomia tekee ihmisestä uskontojen uhrin, luo uskonnot. Vaatii ajattelua ja työtä purkaa mielikuvituksen ja perinteen tarjoamia hassuja malleja ja outoja uskomuksia. Siihen ei ihminen oikein laajemmin pystykään. Yhtenä esimerkkinä hän tuo syntymän ja kuoleman konseptit – ja niihin liitetyn sielun käsitteen. Syntymä ja yksilön kehittyminen on pitkällinen ja pikku hiljaa tapahtuva prosessi, kun taas kuolema on selkeästi määriteltävä hetki. Jostain syystä kuitenkaan uskonnot eivät pohdi, mistä sielu tulee ja missä vaiheessa se kiinnittyy alkioon, sikiöön ja yksilön mieleen. Tässäkin mielikuvitus helpommin lähtee laukalle aikuisen kuoleman osalta, ei lapsen syntymän. Onko jossain varasto sieluja, syntyykö niitä lisää, voivatko ne loppua, pitääkö niitä kierrättää?

Ei syntymä ahdista, tuleva kuoleman lopullisuus kylläkin. Kuoleman tapahtuma piinaa ja siksi mielikuvitus kertoo tapahtumalle mielellään selityksiä, joita voimme porukalla käsitellä. Ensin fiilistellään harmittoman tuntuisessa mystiikassa, mutta kohta jo luodaan jotain dualistisia kuvitelmia ja oppeja. Airaksisen mielestä ei ole terveellistä päästää mielikuvitusta kuvittelemaan liian outoja ratkaisuja, täysin yli järjen ja logiikan.

Oppi jota ei edes periaatteessa pysty kumoamaan, on hylättävä.”, siteeraa Karl Popperia

Hän tunnustautuu neutraaliksi monistiksi ja myös post-ateistiksi. Termistöä ja käsitteistöä voi lueskella (Airaksinen ehkä pitäisi tästä) Wikipediasta, aloittaen vaikka ateismista.

Kommentteja uskonnoista, kirkoista ja uskosta

Kirjasta parhaiten jää mieleen hänen tiivistyksensä ja oivaltavat ihmettelynsä uskonnoista ja uskonnollisesta uskosta. Hän itsekin toteaa, että varsinaisen uskonnon osalta hän osaa parhaiten kommentoida kristillisiä kirkkoja, koska on niiden kanssa pakolla kasvanut. Mutta yleisesti hengellisyyden kritiikki toimii kaikkiin uskontoihin. Moni onkin Suomessa naureskellut olevansa “luterilainen ateisti”, kulttuuriaan ei pääse pakoon.

Egyptiläisille kuolema oli taidetta, atsteekeille maailman pelastamisen menetelmä, japanilaisille aateluuden osoitus ja kristityille palvonnan kohde.“. Kirjassa käydään läpi historiaa ja myös jumalan todistuksia lyhyesti (ne klassiset kategoriat todistuksille).

Kristityt kuvaavat uskonnon täällä ihmisen maailmassa metaforisesti ja taivaan salaisuudet konkreettisesti. Kummallinen järjestetys, mutta oudot uskomukset vaativat sitä.“, Airaksinen pohtii kristittyjen käyttämään kieltä. Tämä oli itselleni uusi näkökulma: näinhän se tosiaan on, että taivaassa usein on selkeästi kirkkaita vesiä ja viinirypäleitä, mutta ihmisen kärsimyksiä maan päällä kuvaillaan hyvinkin metaforisesti.

Kuin vanhat iskelmät tai lapsuuden kokemukset, ihminenkin leimautuu uskontoihin sopivissa elämänvaiheissa – henkinen ja henellinen maailmankatsomus perustuvat tähän mekanismiin.” Uskonnot ovat minustakin selkeästi osa kulttuuria, siis ihmisen luomia. Siksi kaukaisen kulttuurin uskonnot eivät yhtäkkiä saa täällä kannattajia: ei suomalaisissa vankiloissa tulla uskoon jainalaisiksi tai Indonesiassa lestadiolaisiksi.

Luterilaisesta kirkosta ja sen poliittisuudesta Airakseinen puhuu paljon. Ja myös siitä, miten kirkko on institutionalisoitunut valtapeliksi: “Rivijäsenet pidetään uusintamalla konservatiivisia arvoja ja kokemusta perinteen täykeydestä; suomalainen kulkee pelottavaan tulevaisuuteen selkä edellä, katse tiukasti menneeseen suunnattuna. (–) Massojen rekrytoinnin perusta on perinteen vaaliminen ja epämääräinen rakkauden ilosanoma. Tämä kuulemma helpottaa ahdistusta.

Kirkolla ei voi olla omaa etiikkaa, vaan se vastaa ja on aina vastannut tavallisen suomalaisen etiikkaa, sitä mitä he joka tapauksessa uskovat. Kirkon arvomaailman on vakaan keskiluokkaisen oikeistolainen höystettynä aimo annoksella sosiaalidemokratiaa, lisättynä pikkuisen vihreää, mutta ei liikaa.“, Airaksinen totetaa kirkosta ja arvoista. Hän pohtii myös moraalin ja uskontojen suhdetta ja tietenkin päätyy siihen loogiseen tulokseen, että moraali ei voi tulla vanhoista kirjoituksista ja jumaluuksien komentamana, vaan se on ihmisen itse postuloitava.

“Väite että valistus ja järki hävittävät uskonnot, on virheellinen. Mielikuvituksemme ei sitä salli. Uskonnot muuttuvat koko ajan. Olen pessimisti post-ateisti.”, toteaa uskonnoista ylipäätään, ja myös sijoittaa itsensä katsomusten kartalle.

Tuohon ajatukseen on helppo yhtyä.

Sapere_Aude_road

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *