Euroopan unionin hallinto

Euroopan unioni on 28 eurooppalaisen maan muodostama valtioiden liitto. Siinä on liittovaltion piirteitä, mutta kansallisvaltiot ovat kuitenkin vahvasti erillisiä toimijoija mm. ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Osalla valtioista on yhteinen raha, joten ne ovat kaikkein integroitunein osa liittoa.

EU:hun liittyy myös Euroopan talousalue (ETA), joka laajentaa sisämarkkinoita myös Islantiin, Lichtensteiniin ja Norjaan (jotka eivät kuulu EU:hun, vaan EFTAan).

Historiasta

Euroopassa Saksan ja Ranskan yhteistyötä alettiin rakentaa toisen maailman sodan jälkeen ja Euroopan maita liitettiin osaksi USA:n johtamaa länsileiriä Marshall-avulla. Sen kautta syntyi ensin 1951 Euroopan hiili- ja teräsyhteisö. Siitä muodostui vuonna 1958 syntyi Euroopan talousyhteisö (ETY), jossa olivat alussa mukana em. hiili- ja teräsyhteisön maat: Hollanti, Belgia, Italia, Luxemburg, Ranska ja Saksa. Euroopan Unioni nimi tuli käyttöön Maastrichtin sopimuksen myötä 1992. Nykyään EU on monessa asiassa integroitunut sisämarkkina, jonka osalla jäsenmaista on jopa yhteinen valuutta (vuoden 2002 alusta lähtien).

Tarkempi lista EU:ta kehittäneistä sopimuksista löytyy täältä. Viimeisin isompi sopimus on Lissabonin sopimus, joka vahvisti mm. EU-parlamentin asemaa.

EU:n hallintomalli

EU:n hallintomalli jakautuu vallankolmijaon mukaisiin rooleihin. Se mikä tekee mallista yhtä maata monimutkaisemman johtuu siitä, että kansalliset hallitukset (sitä kautta siis parlamentit) ovat myös osallisena suoraan päätöksissä. Toimielimet on listattu täällä kokonaisuudessaan.

Kansalaiset äänestävät omien maidensa parlamentit ja Euroopan parlamentin. Niitä kahta kautta EU:n päätöksiin ohjaus lopulta tulee. Komissio on ikään kuin EU:n hallitus, jonka valitsevat valtiot (parlamenttien ja hallitusten kautta). Eurooppa-neuvosto (European Counsil) koostuu valtioiden päämiehistä (Suomessa pääministeri), se määrittelee isoja linjoja komissiolle. Euroopan unionin neuvosto on valtioiden hallituksista koostuva elin (käytännössä maiden hallitusten ministerit), se toimii parlamentin kanssa ja toiminta näkyy käytännössä sektoriministerien kokouksina.

Lissabonin sopimus toi lisää valtaa Euroopan parlamentille, joka on nykyään vahvempi yksinään. Selkeästä liittovaltiosta hallinto eroaa vielä aika paljon. Jos vertaa liittovaltioihin (esim. Saksa tai USA), niin nyt mailta (osavaltioilta) puuttuu selkeästi jyvitetty paikka kommissiossa (joka vastaa hallitusta). Parlamentissa ei ole osavaltioille omaa määriteltyä paikka, toista kamaria (kuten vaikkapa USA:n senaatti). Lainsäädäntö tapahtuu parlamentin ja komission yhteistyöllä, ei parlamentin kamarien yhteistyöllä kuten liittovaltioissa on tapana. Alla kaaviokuva hallinnon eri osapuolista (Wikipediasta).

Parlamentti toimii aikalailla kuten Suomenkin parlamentti: siellä on poliittisia ryhmiä, istutaan täysintuntoja ja kokoonnutaan valiokuntatyöskentelyyn. Parlementin iso hölmöys (historialliset syyt, Ranskan ego) on, että parlamentti kokoontuu sekä Brysselissä että Strasbourgissa. Rekkarallia paikkojen välillä on arvosteltu ja se maksaakin älyttömästi, mutta sen lopettaminen vaatisi yhteispäätöstä, eikä Ranskaa ole siihen vielä saatu painostettua.

Tuomiovalta

Euroopan unionin tuomioistuin (CJEU) istuu Luxenbourgissa ja sai nykyisen muotonsa Lissabonin sopimuksella. Se valvoo EU:n elinten toimintaa, ottaa kantaa valituksiin ja tekee ennakkoratkaisuja maiden tuomioistuinten pyynnöstä. Jäseniä valitaan yksi joka jäsenmaasta 6 vuoden toimikaudeksi kerrallaan (voi olla monta kautta jäsenenä).

EU:lla on myös tilintarkastustuomioistuin, joka ei kuitenkaan ole oikeasti tuomioistuin, vaan se valvoo EU:n varojen käyttöä ja kirjanpitoa. Siinäkin on yksi jäsen jokaisesta jäsenmaasta.

EU:lla on myös oikeusasiamies ja tietosuojavaltuutettu.

Lakien säätäminen

Lakeja säädetään nykyään käytännössä ns. tavallisella lainsäätämisjärjestyksellä (ennen Lissabonia yhteispäätösmenettely). Siinä parlamentti ja komissio yhdessä osallistuvat lakien säätämiseen.

Täällä on EU:n infosivuilla hyvä kuvaus, miten homma toimii. Lyhyesti näin:

1. Komissio antaa ehdotuksen uudesta tai vanhan säädöksen muuttamisesta Euroopan parlamentille ja Euroopan unionin neuvostolle.
2. Parlamentti vahvistaa kantansa 1. käsittelyssä. Parlamentti voi joko hyväksyä komission ehdotuksen sellaisenaan tai esittää siihen tarkistuksia.
3. Jos ministerineuvosto hyväksyy parlamentin kannan, säädös on hyväksytty ja tulee voimaan sellaisenaan.
4. Jos neuvosto ei hyväksy parlamentin kantaa, se esittää parlamentille oman kantansa (yleensä määräenemmistö).
5. Parlamentti ottaa asian uudestaan käsittelyyn. Jos parlamentti hyväksyy sen, säädös hyväksytään. Jos parlamentti hylkää neuvoston kannan, säädöksen tekeminen raukeaa.
6. Parlamentin esittäessä tarkistuksia neuvostossa hyväksymään kantaan, ehdotus palaa toisen kerran neuvoston käsittelyyn. Jos neuvosto hyväksyy parlamentin kannan sellaisenaan, säädös on hyväksytty
7. Jos neuvosto ei hyväksy kaikkia parlamentin tarkistuksia, kootaan sovittelukomitea, jonka tehtävä on saada aikaiseksi kompromissi. Komiteaan tulee yhtä monta jäsentä neuvostosta ja parlamentista. Komissio on mukana koko sovittelumenettelyn ajan kuulolla. Mikäli yhteinen kanta löytyy ja hyväksytään sekä parlamentissa että neuvostossa, tulee säädös hyväksyttyä. Jos ei löydy yhteisymmärrystä, kyseistä säädöstä ei synny ja asian käsittely päättyy.

Ainakin 2/3 komission ehdotuksista menee läpi jo kerralla, koska komissio hieroo jo ehdotuksensa sellaiseksi, että uskoo sen menevän läpi. Jäsenmaiden neuvosto ja komissio ovat koko ajan yhteydesäs parlamenttiin, joten sovitteluun ei montaa kertaa vuodessa jouduta. Se olisikin raskasta ja hidasta, siksi komission kannattaa olla tekemisissä parlamentin ja sen ryhmien kanssa koko ajan.

Kansalaiset voivat myös tehdä aloitteita, jotka komission pitää käsitellä: yhteensä vähintään miljoona allekirjoittajaa ja vähintään 7 jäsenmaasta tarvitaan minimimäärä (Suomessa se on 9750). Aloitteita voi katsoa verkossa täällä. Kovin paljon niitä ei ole vielä ollut, eikä kyllä ainakaan Suomessa ole aiheesta paljoa puhuttu missään.

EU-tason vaalit

Suomessa ei oikein minusta vieläkään ymmärretä, miten paljon EU-parlamentilla on oikeasti nykyään valtaa. Sinne ei ole varaa lähettää täältä mitään politiikan jäähdyttelijöitä – kyseessä ei ole norsujen hautausmaa! Sinne pitäisi saada kielitaitoisia ja taitavia verkottujia, jotka lobbaisivat Suomen etua päätöksissä ja vaikuttaisivat lakiehdotusten sisältöön.

Parlamenttiin valittiin viimeksi vuonna 2014 vaaleissa 751 MEPiä. Kausi edustajilla on 5 vuotta ja heidät valitaan maista suoralla vaalilla. Maakohtainen paikkaluku ei tule suoraan väkiluvun mukaan, vaan pienet saavat suhteessa vähän enemmän paikkoja (pienimmillä on nyt 6 paikkaa). Jos UK jää pois, niin sitten paikkajakoon tulee muutoksia, koska väkimäärätasapaino maiden kesken muuttuu.

Suomen 13 edustajaa valitaan myös suoralla kansanvaalilla (D’Hondtin menetelmällä kuten muissakin vaaleissa) niin, että koko maa on yhtä vaalipiiriä. Äänestysaktiivisuus jäi 39,1% Suomessa vaaleissa 2014. Eniten ääniä sai Alexander Stubb, melkein 150 000. Toisena oli Jussi Halla-aho (81 000) ja kolmantena Olli Rehn (70 000).

Parlamentissa toimii erinäinen määrä Euroopan tason ryhmiä/puolueita, joihin MEPin kuuluvat. Löytyy myös sitoutumattomien ryhmä. Suomalaiset kuuluvat omien paikallisten puolueidensa veljesryhmiin. Jokaisen MEPin ryhmän löytää täältä. Osa ryhmistä on selkeitä (kuten Euroopan demarit), mutta osa on hämärämpiä kyhäelmiä. Suurin ryhmä (johon mm. Kokoomuksen MEPin kuuluvat) on nimetty typerimmin, “European People´s Party”, eli “Ihmisten puolue”, kuulostaa lähinnä parodialta 😉

Täältä löytyy Politicon listaus vaikutusvaltaisimmista MEPeistä. Suomalaisia ei ole näillä listoilla näkynyt, valitettavasti.

Mitä EU meille kustantaa?

EU:n vuosibudjetti 2017 on 157,86  miljardia euroa. Siitä kuitenkin maataloustukeen menee n. 60 miljardia. Henkilöstö-, hallinto- ja kiinteistökustannukset ovat n. 6% kuluista (kääntäminen ja tulkkaus ovat 1%, 24 virallista kieltä).

Budjettia voi kätevällä verkkotyökalulla tutkia täällä.

Suomi maksaa EU:lle jäsenmaksua, mutta saa myös kaikenlaisena tukina rahaa takaisin (kuten Suomessa kansalainen maksaa veroja ja saa siitä osan takaisin). Suomen maksuosuus koko EU-budjetista on ollut n. 1,5%. EU:lta jäsenmaille palautuneesta rahasta Suomi saa takaisin reilun prosentin, eli Suomi on nettomaksaja.

Kokonaiskustannusta ei voi laskea suoraan, koska jokainen jäsenmaa myös säästää valtavasti yhteismarkkinan kautta. Ei tarvita erillisiä sopimuksia ja kauppasuhteiden hoitamisia joka puolelle maailmaa (EU:n kauppasopimukset jne.), eikä esim. omia tulli- tai valvontasysteemejä ympäri maailmaa eri sektoreilla, vaan ne kustannukset jakautuvat muiden kanssa (kemikaalivirastot jne.). Tämä alkaa UK:ssakin nyt Brexitin jälkeen pikku hiljaa hahmottua, omia virkamiehiä tulee pakolla lisää.

Suomi todennäköisesti pienenä maana säästää EU:n takia paljon enemmän kuin joutuu jäsenyydestä maksamaan. Pienellä maalla täysi itsenäinen liikkumatila on joka tapauksessa isoja pienempi, koska talouden suhdanteet ja yleinen turpotilanne tulevat ulkoa. Jos vertaa esim. Norjaan, niin se joutuu ETAn jäsenenä hyväksymään EU:n lainsäädännöt sisämarkkinoilla käytännössä suoraan, mutta ei itse voi niiden laatimiseen vaikuttaa. Siksi ilkeimmät Norjaa sanovatkin “faksi-demokratiaksi”. Mielenkiintoista on nähdä, miten UK:n EU-ero sujuu – kalliiksi sen järjestäminen ainakin Britannian veronmaksajille tulee.