Suomalaisia oli yllättävän paljon töissä Belgian Kongossa. Akseli Leppäsen tarinassa yhdistyy henkilökohtainen kolonialismin historiaan.
En käy tässä läpi Belgian kongon synkkää historiaa. Siitä kannattaa lukea mm. Adam Hochschildin King Leopold´s Ghost -kirja. Toinen hyvä kirja isosta kuvasta Afrikan jakamisesta siirtomaavaltojen kesken on Thomas Pakenhamin The Scramble for Africa. Fiktiopuolella kuulisin kirja on Joseph Conradin Pimeyden Sydän.
Nostan tässä omia huomioitani kirjasta Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen Kongon Akseli – Suomalaiset ja skandinaaviset kolonialismin rakentajina.
Konemestari Akseli Leppänen Kongossa
Belgia houkutteli Kongoon töihin eurooppalaisia ammattilaisia ja pohjoismaista palkattiin erityisesti laivojen päällystöä. Suomesta työntekijöitä oli yhtä aikaa parhaimmillaan 40-50 ehkä enemmänkin, mikä on suhteessa aika iso määrä. Alan ammattiliitto oli mukana rekrytoinnissa ja myös kirjoitti lehdissään jäsentensä kokemuksia maasta.
Akseli Leppänen (1879–1938) lähti Kongoon 1913 ja oli maassa vuoteen 1921. Maa oli jo siirretty Belgian hallintaan, eikä ollut enää kuninkaan yksityisomaisuutta. Ensimmäiset suomalaiset olivat maassa jo 1800-luvun puolella, mutta suurin osa lähti sinne töihin vasta 1910-luvulla, kuten Akselikin.
Hän teki töitä ensin jokilaivalla ja lopulta pääsi telakanjohtajaksi Kinshasaan (silloinen Leopoldville). Pääosan jokilaivavuosistaan hän seilasi Kinshasan ja Kisangani (silloinen Stanleyville) väliä. Hän pääsi myös reissailemaan Kisanganista käsin sillä kulmalla maata.
Hän oli lopulta kohtuullisen varakas mies, omista talon Kinshasassa, mutta pysyi naimattomana. Hän myös onnistui välttämään tappavat “expatin” rankan elämän vaarat. Monet ulkomaalaiset vei viina. Myös taudit olivat iso tappaja, jopa neljännes lähtijöistä saattoi lopulta kuolla tropiikin oloihin, koska esim. malariaan ei ollut vielä kunnon lääkityksiä.
Leppänen oli oman aikansa tuote: hän ei kyseenalaistanut kolonialistista hallintoa ja maailmankuvaa. Hän tosin kierteli ilmeisesti mielenkiinnolla kylissä ja tarkkaili paikallisia. Hän oli syvästi uskomainen ja suurimman osan ainakin alkuajoista ns. raivoraitis (ehkä se pelasti miehen terveyden?). Mutta ei hänkään kyseenalaistanut juurikaan näkemäänsä julkaa kohtelua. Tosin aivan pahin kumiterrori oli jo tuohon aikaan laantumassa, koska se oli saanut niin kovaa kritiikkiä maailmalla (oli suurin syy siihen, että kuningas joutui maasta luopumaan).
Akseli palasi melkein 20 vuoden Kongon reissunsa jälkeen Suomeen ja hankki tilan Hämeenkyröstä. Hän opiskeli Antwerpenin polyteknilisessä insinööriksi ja titteliksi tuli siirtomaainsinööri. Hän meni naimisiin nuoruudenrakkautensa siskon kanssa, mutta lapsia he eivät saaneet. Hän kuoli 1938. Häneltä jäi jonkinlainan perintö sukulaisille ja erikoista esineistöä.
Ensimmäinen maailmansota Afrikassa
Itselleni mielenkiintoinen osa oli ensimmäisen maailmansodan tapahtumien kuvaus. Afrikan sotatapahtumista ei yleensä juuri Euroopassa puhuta noiden vuosien yhteydessä, mutta kyllä sota Kongossakin kosketti. Belgian Kongon rajoilla käytiin kahakoita sotavuosina ja Kongon joukot osallistuivat taisteluihin Saksan itäisessä Afrikassa, mm. Taboran taisteluun.
Erikoisin sotanäyttämö oli Tanganyika-järvellä, jossa oli belgialainen partiovene ja vesitasoja. Saksalaiset upottivat veneen. Tämä johti siihen, että britit purkivat kaksi partiolaivaa osiin Etelä-Afrikassa ja siirsivät ne suurella vaivalla Tanganyika-järvelle. Brittien ja saksalaisten välillä käytiin pieni taistelu Tanganyika-järvellä 1915-1916 vuoden vaihteen tienoilla. Britit onnistuivat voittamaan saksalaiset järvellä. Todellinen maailmasota siis!
Suomalaiset seikkailijat Kongon kaivoksilla
Toinen uusi tieto itselleni oli, että Katangan kaivosalueen “löytämisessä” ja siellä toiminnan aloittamisessa oli mukana muutamia suomalaista seikkailijoita ja liikemiehiä. Kirjassa nostetaan Carl Eriksson ja Boijerin veljekset Oskar ja Axel. He olivat lähteneet Etelä-Afrikkaan vuosisadan lopun valtavan kulta- ja timanttikuumeen aikaan.
Boijerit tekivät monenlaista ja päätyivät ensin Zimbabween (silloinen Matabelemaa) kultaa kaivamaan, mutta se onnistunut, joten oliva tmyös välillä armeijassa, taistelivat brittien joukoissakin kapinan kukistamisessa 1896. Eriksson oli päätynyt seikkailtuaan merimiehenä ja tutustui Charles Dunnel Ruddiin, joka oli Cecil Rhodesin läheinen liikekumppani ja Kapmaan pääministeri. Eriksson päätyi myös Zimbabween sähkömiehen hommiin, taisteli myös Rhodesian sodissa ja haki (kuten Boijeritkin) mukaan Rhodesin yrityksen valtausretkikuntiin Kongon alueelle.
Sitä kautta suomalaiset päätyivät Kongoon malmia etsimään. He saivat osansa alueen rikkaimpiin alueisiin tehdyistä valtauksista. Eriksson vaurastui lopulta kohtuullisesti ja muutti lopulta Zimbabween, joss toimi myös politiikassa. Hän kuoli Bulawayossa 1940. Boijerin veljekset eivät rikastuneet, mutta monenlaista viritelmää oli ja yritystä.
Eriksson oli intohimoinen metsästäjä ja hän keräsi paljon Afrikan eläimiä Helsingin yliopistolle. Hän täytätti ja siirrätti eläimet Lontoon kautta Helsinkiin omalla kustannuksellaan. Hän on lahjoittanut myös Antellin kokoelmiin etnografista esineistöä. En löytänyt tarkemmin tietoa, mitä eläimiä ja kuinka paljon hän Suomeen lähetti. Tuohon aikaan eliitti metsästi aivan älyttömiä määriä suurriistaa, mikä johtikin isojen nisäkkäiden lähes sukupuuttoon paikoitellen (eikä nykyaika ole lajistoa elvyttänyt).
Kolonialismin perintö Kongossa
Paljon keskustellaan edelleen siitä, miten paljon siirtomaiden julmuuksista tiedettiin Euroopassa. Leppäsen ja hänen piirinsä kautta tulee selväksi, että ei tieto voinut jäädä kulkematta kirjeissä, lähetysasemien ihmisten mukana jne. Kongossa oli myös pohjoimaalaisia sotilaita töissä ja osa yleni korkeallakin, jopa Kongon ylimmiksi sotilasjohtajiksi. Mutta tuohon aikaan ei-valkoisia ei pidetty oikeastaan edes ihmisinä (yleisesti puhuttiin villeistä ja kannibaaleista), jolloin julmuuksia ei haluttu nähdä ongelmana.
Nähtiin vain kauppa ja valtavat tuotot, mitä maista saatiin irti, ihmimillisellä hinnalla ei ollut väliä. Vasta oikeastaan toisen maailmansodan jälkeen alkoi ajattelu muuttua ja se johtikin siirtomaavaltojen hajoamiseen.
Itse en ole nykyisessä DRC:ssä käynyt, mutta Joburgissa oli yksi työkaverini sieltä juuri muuttanut. Kuvastaa hyvin Belgian vaikutusta nykyäänin se, että hänen sukunsa oli äidinkieleltään ranskalaista ja hän itsekin oli käynyt koulujaan osin Euroopassa. Näinhän ranskalaisissakin alusmaissa tapahtui, että eliitin kieli oli ranska ja osa koulutettiin ja kouluttautui emämaassa. Sillä ikään kuin pidettiin paikallinen hallinto omana luokkanaan ja erillään ns. kansasta.
Kongo ei itsenäistymisensä jälkeen ole koskaan ollut ns. rauhallisessa vaiheessa ja lukuisia sisällisotia on käyty. Maata vaivaa edellen paha korruptio ja huono hallinto, klassinen valtavien resurssien kirous. Eikä varmaan voi ennustaa tulevaisuuttakaan mitenkään kovin valoisasti siitä näkökulmasta. Työkaverinikin keroit, että ei ole mitään järkeä tuottaa muuttokontti Etelä-Afrikkaan, koska on halvempaa ja helpompaa ostaa kaikki uudestaan Joburgista. Kontin saaminen ehjänä Kinshasasta olisi liian iso ja kallis operaatio.
Olen juuri taidehistorian opinnoissani kurssilla, jossa pohditaan kolonialismin vaikutusta arkkitehtuuriin. Kirjassa on paljon yhtymäkohtia kolonialismin historiaan ja Leppäsen elämä on varmasti aika tyypillistä eurooppalaisen elämää siirtomaiden syrjäisemmillä alueilla. Myös ns. trooppinen arkkitehtuuri löytyy kuvista ja kuvauksista.