Politiikka turhauttaa, mihin katosivat positiiviset visiot?

Tuskailimme aamukahvilla erään toisen politiikan penkkiurheilijan kanssa yhteiskunnallisten päätösten lyhytnäköisyyttä. Tuli esiin muutama seikka, jotka häiritsevät pitkäjänteistä yhteiskunnallista työtä ja tulevaisuuden kannalta hyvien päätösten tekemistä.

Positiivisten visioiden puute

Aiemmin on ollut suuria positiivisia visioita ja tavoitteita: vapaus, demokratia, YK ihmiskunnan foorumina, ihmisoikeudet, köyhyyden poistaminen, aserajoitukset, Forssan ohjelma, peruskoulu, vapaakauppa, EU ja yhteiset arvot, Euro ja yhteismarkkina, feminismi, parlamentarismin vahvistaminen…

Ainoa iso asia tällä hetkellä on ilmastonmuutoksen torjunta, jossa Suomella nollapäästötavoite vuoteen 2035. Mutta se on enemmän pakollista reagointia, eikä omaa proaktiivista toimimista vision pohjalta, sen kanssahan ollaan globaalistikin myöhässä.

En keksi tähän kategoriaan luokiteltavia visoita oikein muita, kuin Marinin 6-tunnin työpäivä. Politiikassa kuitenkin keskitytään (Marinin omakin puolue!) pönkittämään vanhoja rakenteita ja vahtimaan omien eturyhmien etuja. Esimerkkejä tällaisesta riittää joka puolueessa yritys- ja maataloustuista maakuntamalliin, itselle sopiviin verovähennyksiin tai perinteiseen kaksikielisyyteen.

Missä ovat nykyisten poliitikkojen suuret visiot tai edes konkreettiset tavoitteet? Mistä puolueet hakevat hyvinvointia 2050-luvulle?

Puoluekentän muutosvaihe

Valistushenkinen globalistinen liberalisti ei löydä enää puoluetta. Demarit ovat 70-luvun hengessä AY:n perässä, Kokoomus on samassa hengessä EK:n pro business -toimien tukija. Vihreät ovat enimmäkseen hukassa, koska haluaisivat isoksi puolueeksi, mutta muut ovat sisällyttäneet myös ilmaston ja luonnon omiin ohjelmiinsa (persuja lukuun ottamatta). Keskusta nyt on vain muuten menneen maailman puolue ja nojaa elinkeinorakenteeseen, jota ei enää ole.

Selkeä oikeisto-vasemmisto-jako on myös hävinnyt, kun kylmäsota ja ideologinen kaksinapaisuus katosivat. Kiinakin muuttui autoritaariseksi valtiokapitalismiksi, joka tekee myyräntyötään rahalla ja kulisseissa, eikä enää puhu kommunismista.

Uskoisin, että positiivisten visioiden puute ja tulevaisuuden talousrakenteeseen liittyvä epävarmuuden pelko ovat nostaneet pintaan pelkoihin ja nostalgiaan perustuvaa tympeää (etno)nationalismia ja konservatismia. Eikä niistä joukoista yhteiskunnallisia visoita esitetä, heitellään kuitteja joka suuntaan ja ajetaan paria yksisilmäistä asiaa kokonaisuudesta välittämättä (brexit, kehitysavun lopettaminen jne.).

Pitääkö tässä puoluetta lähteä perustamaan? Vai onko puoluekentän “muutosvaihe” vain aikalaisen perspektiiviharha?

Vanhanaikaiset toimintamallit

keskusta-vaaliteltta-makkaraa

Internet, globalisaatio, vapaasti liikkuvat pääomat – muu maailma ja toiset ihmiset on nyt lähempänä meitä jokaista kuin koskaan ennen. Kyse on siitä, miten tämän mahdollisuuden hyödynnämme.

LiikeNyt yritti uudella tavalla (ulkomaisten esimerkkien mukaan), mutta se oli jo alun perin tuomittu epäonnistumaan. Johdossa oli entinen oligarkkien kaveri ja toiminta oli enemmänkin PR:ää kuin pitkäjänteistä vaikuttamista. Mutta heillä sentään oli ajatuksena osallistaa ihmisiä uudella tavalla, vaikka uskottava toteutus jäikin.

Muut puolueet eivät ole tietääkseni tehneet mitään uudistaakseen toimintamalliaan, vaikka puoluejohdossa on selkeästi uusi sukupuolvi lähes jokaisella. Kun seuraan puoluepolitiikassa olevia ystäviäni, niin puolueet ovat edelleen hierarkisia, kokouksia ja seminaareja pidetään vanhaan malliin, pöytäkirjoja syntyy. Vaalitoiminta on edelleen flyereiden jakamista ja makkaranpaistoa S-markettien pihoilla.

Toki meillä on lainsäädännössä vanhoja rakenteita. Pidän suomalaista vaalitapaa ihan hyvänä kompromissina, mutta miksi ihmeessä meillä on parlamenttivaaleissa vaalipiirit ja äänestäminen on sidottu omaan kotipaikkaan? Se on vain omiaan lisäämään sisäistä vastakkain asettelua ja kuppikuntaisuutta.

Voisivatko puolueet toimia enemmän myös kansalaisjärjestöjen kanssa, ikään kuin arté util -hengessä? Mutta ennen kaikkea: miksi puolueet eivät ala toimia verkossa ja osallistaa jäseniään ja samanmielisiä tehokkaasti?

Ammattipoliitikot ja insentiivit

Politiikasta on tullut ammatti. Puhtaasti ammattipoliitikkoja on paljon: Kulmuni, Saarikko, Andersson, Kaikkonen, Häkkänen, Kurvinen, Kanerva, Tuomioja, Ville Niinistö… Kovin paljon ei eduskuntaan tule täysin muualla uraa tehneitä (iästä riippumatta), jotka sitten palaisivat taas takaisin ns. normaalielämäänsä. Tällaisillakin poliitikoilla vaarana on kääntyä vallitsevan puoluekoneiston mukaisiksi viimeistään siinä vaiheessa, jos puoluejohtoon päätyvät.

Politiikan ammattilaistumiseen on tietysti ihan oikeitakin syitä: asiat ovat monimutkaisia ja globaalissa maailmassa myös politiikan prosessi vaatii enemmän aikaa (Suomi, EU, euro, YK, turpo-kumppanit, kv-sopimusten kirjo jne.). Mutta mitä ammatin omaisempaa päättäjän työstä tulee sitä enemmän se muuttuu uraksi, jota aletaan suunnittelemaan ja pelamaan – ei olla enää vain luottamustoimessa muun elämän ohella.

Jos nuori politiikko ei ole koskaan tehnyt muuta kuin politiikkaa, niin hänen asuntolainansa maksu on kiinni siitä, että palkka juoksee ja seuraavissa vaaleissa paikka irtoaa. Pitää myös pitää huoli, että istuu maan tavan mukaisesti hallintoneuvostoissa ja muissa lisätienestejä tuovissa elimissä. Omien valtapositioiden turvaamisesta tulee tärkeää: se on nähty mm. kansalaisaloitteen saamasta kritiikistä, jossa osa on selvästi etabloituneiden poliitikkojen pelkoa oman valtansa murenemisesta.

Myös lobbareiden ja etujärjestestöjen toiminnan läpinäkyvyydessä on parannettavaa. Suomeenkin pitäisi viimein saada julkinen lobbarireksiteri ja sen mukanaan tuoma kirjanpito. Omien etujen ajamiseen tulisi lisää vastuuta. Korkeimmat päättäjät (ministerit jne.) pitää velvoittaa avaamaan taloudelliset kytköksensä, case Sipilä oli minusta noloa kaikille. Emme ole enää pieni kyläyhteisö, jossa oma sana riittää.

Vaalipiirijako voi tuottaa osaoptimointia päätöksiin, kun oman alueen siltarumpuja pitää ajaa yleisen ja pidemmän tähtäimen edun edelle. On vaara sille, että häntä alkaa heiluttaa koiraa.

Tämä on ristiriitainen asia, eikä siihen ole selvää ratkaisua. Hyviä puolia ja huonoja puolia. Kausirajoitteet istuvat huonosti demokraattiseen parlamenttiin (toisaalta presidentillä on, mutta se on toinen keskustelu!). On myös ehdotettu (osan) kansanedustajista arpomista. En tiedä, onko sellaista missään oikeasti kokeiltu, vaikea sanoa, miten se vaikuttaisi politiikan läpinäkyvyyteen ja hyväksyttävyyteen.

Viestinnän muutos ja some

Poliitiikka ja poliitikot kohtaavat viestinnässä 15 vuoden aikana tapahtuneen valtavan muutoksen. Jokaisella meistä on globaali megafoni mukanamme kaikkialla ja kaiken aikaa. Viestinnän määrä on räjähtänyt ja kanavia on paljon. Tässä piilee vaara, että poliitikkokin alkaa vain esittää itseään somessa, eikä enää panosta ns. näkymättömään päivittäiseen työhön eduskunnassa tai EU:ssa. Kansalaisillekin voi riittää, että purkaa mieltään somessa jostain yksittäisestä asiasta, eikä koskaan oikeasti pohdi yhteiskunnallisia asioita laajemmin.

Viestintäkanavien ja -tapojen muutos yhdessä muuttuvan puoluekentän ja visiottoman näkemyksen kanssa johtaa entistä lyhytnäköisempään tunnettuuden hankkimiseen. Somessa on helppo heitellä piikkejä ja nasevia kommentteja – ja siirtyä sitten seuraavaan, koskaan tekemättä / ehdottamatta mitään konkreettista.

Poliitikkojen ja päättäjien viestinnässä on paljon tahallista väärin ymmärrystä, jolla kerätään pisteitä omalta porukalta. Tämä näkyi mm. Kaipolan tehtaan lopettamisessa. AY/SDP-osasto puhui “kannattavasta tehtaasta” ja EK/kokoomus-porukka “liian suurista veroista”. Kaikki puhuivat pehmeitä – eri tavoin, mutta tarkoituksella. Politiikasta tulee pahimmillaan PR:ää ja viihdettä.

Verkossa voi tehdä myös oikeasti pahantahtoista ja vahingoittavaa toimintaa, kuten Venäjän infovaikuttaminen. Mutta toisaalta netti mahdollistaa aidon ja laajan osallistumisen fyysisistä rajoitteista riippumatta. Miten tätä positiivista puolta saataisiin vahvistettua?

Mitä pitäisi tehdä?

Mietimme aamuteet juotuamme, mitä tälle kansalainen voi tehdä. Keskustelukumppanini on päättänyt omassa työssään virkamiehenä tehdä mahdollisimman hyvää lainsäädännön valmistelua ja viedä moderneja toimintatapoja kaikkialle, missä töitä tekee. Se voikin olla yhdelle ihmiselle aivan tarpeeksi, on ainakin juuri oikeaa asiaa!

Itse aion äänestää ja keskustella näistä aiheista aktiivisesti (sitähän tämäkin on) ja osaltani yrittää pitää keskustelua asiallisena. Mutta puoluepolitiikka ei suoraan sanottuna oikein kiinnosta. Samaa olen huomannut monissa ystävissäni: yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat ja politiikkaa seurataan tarkasti, mutta puolueisiin ei liitytä. Se on toisaalta huono juttu, koska puolueiden kautta päätöksemme käytännössä tehdään ja hallitukset muodostetaan, halusi sitä tai ei.

Mikä puolue ottaa pallon, kuka lähtee kirkastamaan visionsa ja uudistamaan toimintatapoja nykyisestä?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *